Työnhaku Jenkeissä

En haluais olla semmoinen ulkosuomalainen, joka koko ajan höpöttää miten kaikki on paljon paremmin siellä uudessa maassa mitä Suomessa, mutta pakkoa sanoa, että työnhaku täällä on noin 100x helpompaa ja kivempaa! 

Mulla ei oo hirveästi työkokemusta Suomesta, koska en yksinkertaisesti saanut töitä. Aloin ajattelemaan, että ne ihmiset, jotka sai töitä on jotenki paljon parempia kuin minä ja mitä kauemmin olin ilman töitä sitä vaikeampaa työnhausta tuli. Vihasin, kun ihmiset kysyivätt "mikset mee töihin?" niin kuin se olisi puhtaasti minun päätettävissä.  Muistan miten hain lukion jälkeen töitä kesäksi. Seurasin kaikkia työnhakusivustoa, hain jokaista paikkaa, vein mun hakemuksia ja CVeitä paikallisiin liikkeisiin, pyysin apua työvoimatoimistolta... En saanu yhtäkään soittoa! 

Yliopiston aikana sain pari surkeapalkkaista työpaikkaa, mutta en mitään kunnollista.

Tänne muuttaessa olin valmistautunut hyönhaun olevan vielä vaikeampaa, koska olisin maahanmuuttaja - olisin aina underdog. 

En olisi voinut olla enemmän väärässä. 

Meillä on ollut siellä eläinlääkärissä työnhaku meneillä ja olen itsekin nyt vähän yli pari viikkoa hakenut aktiivisesti töitä ja olen oppinut pari asiaa:

1. CVn on oltava yksisivuinen ja jos se on pitempi, sitä pidetään negatiivisena asiana.
2. Vielä kukaan työnantaja ei ole pyytänyt hakemusta ja kukaan ei ole tuonut oma-aloitteisesti ainakaan meille CVn kanssa hakemusta. Eli hakemuksen kirjoittamninen on helppo tapa erottautua.
3. Muutamia poikkeuksia lukuunottamatta, kaikki työnantajat pyytävät haastatteluun kaikki hakijat
4. Ketään ei kiinnosta sun aksentti, sun kansallisuus tai etninen tausta.

Mutta suurin ero on se, miten monta myöntävää vastausta olen saanut!! Ja vaikka en tietenkään ole voinut ottaa vastaan kaikkia tarjottuja paikkoja niin vitist mitä ihmeitä se tekee itsevarmuudelle. My unemployed times are over!

Anywayss, päätin hakea Whole Foodsiin, koska se on erittäin cool ja trendikäs ketju ja ajattelin, että siellä olis kiva olla töissä ja ehkä löytää samanhenkisiä ihmisiä. Whole Foods on kuitenki yksi niistä paikoista, joka EI kutsu haastatteluun kaikkia hakijoita, joten kun sain soiton sieltä parin päivän päästä siitä, kun olin ladannut CVn ja hakemukseni heidän sivustolle, olin todella innoissani.

Mua haastatteli kaks team leaderiä, joista yks - C oli se, jonka kanssa sovin haastattelun. Olin alussa tosi hermostunut, koska halusin päästä niin kovasti heille töihin, mutta ne oli niin ystävällisiä ja rentoja, että mäki rentouduin ja kun oltiin juteltu joku 15 minuuttia se "mun" team leader sanoi, että se haluaa, että tapaisin yhden heidän managereista, joten mulla oli heti perään toinen työhaastattelu. Se managerikin oli tosi rento ja supportive. Se sanoi usein mun vastausten jälkeen "I like that" ja "awesome" ja haastattelun jälkeen hän sanoi "I like you, Kristiina." ja periaatteessa sanoi, että hänen puolesta minut voidaan palkata, mutta C tekee lopullisen päätöksen.

Hymyilin siinä sitten niin kuin idiootti ja odotin Ctä ja, kun hän tuli takaisin ja tarjosi paikkaa, vastasin myöntävästi ja aloin allekirjoittamaan kaikennäköisiä papereita. Annoin seuraavana päivänä mun two weeks notice siellä eläinsairaalassa ja Whole Foodsissa aloitan kesäkuun puolessa välissä.

Minun kaksi siskoani, äitini ja enoni siis tulevan kesäkuun alussa tänne, joten meni töitten kanssa just täydellisesti niin, että lopetin vanhassa paikassa sen verran ajoissa, että joudun olemaan vain yhden päivän töissä sinä aikana kun he ova täällä ja aloitan uudessa paikassa heti seuraavana päivänä, kun he ovat lähteneet.

Mutta joo. Tän takia en ole ehtinyt kirjoittaa blogia. Oon kirjamellisesti joka päivä joko ollut töissä, hakenut töitä tai ollut haastattelussa. Mutta nyt mulla tulee olemaan enemmän aikaa ja lupasin eräälle lukijalle postauksen itsestäni, joten yritän ainakin sen postauksen saada aikaiseksi täässä pian. Eli jos teillä on jotain kysymyksiä niin kysykää nyt!

City of Brotherly Love

Buu. Mulla on ollu ihan huono päivä. En käynyt lenkillä, oon syöny epäterveellisesti ja muutenkin ollu väsynyt ja huonotuulinen. Joten ajattelin piristää itseäni kirjoittamalla Philadelphian reissusta :)

Philadelphia on ehdottomasti yks mun suosikkikaupungeista! Siellä on niin urbaani ja cool viba, että siellä haluaa vaan olla ja hengittää sitä kaupungin tunnelmaa! Mä kävin ekaa kertaa Philadelphiassa '11, kun olin New Jerseyssä ja lähettiin päiväreissuksi Phillyyn. Käytiin silloin kaikki perus turistikohteet, joten tällä reissulla jätin väliin Rockyportaat ja Liberty bellin ja lähin kierteleen kapungin upeita katuja yksikseni. 

Yks asia, joka oli mun must see listalla oli The Rootseille omistettu seinämaalaus ja kukaan ei saanut edes puhua tai suunnitella mitään muuta, ennen kuin olin nähnyt sen :D Musta on ihanaa miten ylpeitä Rootsilaiset on kotikaupungistaan ja miten ylpeä Philadelphia on The Rootsista! Philadelphiassa on Rootseille omistettu festarikin - Roots Picnic.

Mulle tulee Philadelphiasta vähän mieleen Amsterdam; niillä on molemmilla tosi paljon historiaa, molemmat on kauniita ja arkkitehdillisesti upeita kaupunkeja, mutta hienoista menneisyydistään huolimatta, kumpikin keskittyy tulevaisuuten ja kehitykseen. Luovuutta, liberaaleja arvoja ja innovatiivisuutta pidetään korkeassa arvossa.

Kapungin nimem merkityskin on niin positiivinen ja kuvaa myös hyvin kaupungin luonnetta, nimttäin Philadelphia tarkoittaa kreikaksi veljellistä rakkautta (philos =rakkaus tai ystävyys ja adelphos = veli) ja philadelphialaiset onki tosi ystävällisiä, mikä on melko epätavallista itärannikkolaisille. 

Musta olis ihana joskus asua Philadelphiassa, mutta sielläkin on kai melko kylmät talvet. :( Ehkä saan sieltä joskus jonkun kivan kesätyön!

Me oltiin muuten just ennen Philadelphian reissua käyty Annapolisissa (pieni satamakaupunki Washingtonin lähellä), josta löydettiin ihana vintagekauppa, josta ostin semmoiset söpöt vegaaniset bootsit ja en malttanut olla laittamatta niitä heti seuraavan päivänä päälle. Not a good idea! Ensinäkin oli hullun kuuma päivä, jtn 30 astetta ja muutenki uudet kengät ja koko päivä kävelyä. Not my finest moments. My feet were killing me, mutta kaikki kehui mun asua ja yks random tyttö pysäytti mut ja pyysi mua sen kuvaan ja päädyin viettää seuraavat 30 min sen mallina :D Joten worth the pain!

This is she

Hola, rakkaat lukijat! What is up?

Mulla on niin paljon kerrottavaa, että en tiedä mistä aloittaa. Mulla meni koko viime viikko töissä, enkä sen takia ehtinyt/jaksanut hirveesti kirjoitella. Tä viikko taas on ollut erittäin hiljainen töiden suhteen. M soitti maanantaina, että ei tarvi tulla ollenkaa töihin ja loput viikosta oon joka päivä päässy/joutunut lähteen töistä aiemmin. Toisaalta on ollu kiva oottaa vähän rennommin viime viikon jälkeen; oon käyny lenkkeilemässä, leffassa, ostamassa scrubsit ja muutenkin pysytellyt kiireisenä. Mutta toisaalta harmittaa, ettei tienaa! Yritän kuitenki olla miettimättä liikaa rahaa ja keskittyä ottamaa kaiken ilon irti mun vapaa-ajasta. 

Tunnen itseni sen verran hyvin, että tiedän, mä voin olla yks päivä ihan pilvissä ja seuraavana päivänä oon taas ihan pohjamudissa, joten imagine my surprise, ku oon vieläkin suunnilleen samoissa tunnelmissa, ku edellisessä postauksessa! Tottakai on huonojakin hetkiä, mutta oon bounce back niistä melko nopeesti. Ennen masennus on ollut se mun oletustila, jota olen pystynyt pakenemaan välillä. Aina se on kuitenkin saanut minut kiinni ja osa minusta odottaa vieläkin, että palaan mun "oletustilaan".

Mulla ei oo nappikuulokkeita, joten lenkkeilessä oon aivan yksi ajatusteni kanssa ja välillä lenkillä oon ruvennu miettimään, että "no, nytkö mä vaan oon onnellinen? Tälläistäkö se on? Näinkö helppoa se oli?" Vaikka ei se tietenkää ollut helppoa. Ei tänne muuttaminen tapahtunut mitenkään sormia napsauttamalla ja sekin, että sain työn niin nopeasti oli puhdasta onnea!

Just ennen muuttoa aloin pelkäämään, että mulla on liian korkea odotukset USAan muuttamisesta. Tosi kauan ajattelin, että voin olla onnellinen vasta, kun asun Jenkeissä, mutta kun viisumijutut alkoi olla kunnossa ja muutto alkoi olla reality, tajusin, että se on vain maa - eikä taivas, sielläkin elämä on vaan elämää ja, vaikka pystyn pakenemaan Suomea, en pysty pakenemaan itseäni and let's be real - jokainen on oman onnensa seppä ja it's not about where you are, it's about what you do with what you have.

Mutta ehkä minä ja Jenkit vaan klikataan... Mä oon erilainen täällä. Kun sain työn aloin välittää siitä mitä syön ja, kun aloin syömään terveellisemmin, aloin liikkumaan ja, kun aloin liikkumaan, aloin olemaan muutenkin aktiivisempi ja, kun aloin olemaan aktiivisempi, aloin olla inspiroituneempi ja motivoituneempi. Oon alkanut pikkuhiljaa tekee suunnitelmia mun tulevaisuutta varten ja, vaikka mun työaikataulu ei vieläkään salli mun mennä niille valokuvauskursseille, joille halusin, niin otin yhteyttä Chicagolaiseen valokuvauskouluun ja ilmoittauduin niiden 1,5 tunnin ilmaiselle intro tyyliselle kurssille.

Mutta, what's more, mä otin yhteyttä läheiseen community collegeen! Kirjoitin niille sähköpostin, joka oli täynnä kaiken maailman kysymyksiä ja siinä luki, että ne vastaa parin päivän sisällä, joten unohdin asian ja menin lenkille ja just kun olin päässy takas kotiovelle, niitten academic advisor soitti mulle ja sovittiin tapaaminen sen kanssa ens maanantaille! Se oli aivan ihana tyyppi. Se kysy tosi paljon mun elämästä ja oli hullun kiinnostunut mun taustasta. Se lupas selittää mulle kaiken mitä mun pitää tietää amerikkalaisesta koulutussysteemistä, auttaa mua tekemään opintosuunnitelman ja, vaikka en meniskään just siihen yliopistoon niin siitä tapaamisesta tulee olemaan paljon hyötyä!

Klik klik klik vaan kuuluu, kun asiat loksahtelee paikoilleen! 

Kun olin pieni, panin merkille miten elokuvien hahmot sanoivat "this is she/he" kun heitä kysyttiin puhelimessa. Siinä ei ollut musta mitään järkeä. Kuvitelkaa jos suomeksi sanottais "tämä on hän". Koska se oli musta niin outoa, aloin pitämään sitä coolina ja haaveilin, että joskus mäkin oon semmoinen ihminen, joka sanoo "this is she". Joten, kun se academic advisor soitti mulle ja kysyi Kristiinaa (btw, mun oikea nimi on Kristiina) mä vastasin "this is..." ja aloin miettimään, että miten sitä lausetta voi oikein jatkaa, kunnes suuni päätti itsenäistyä aivoistani ja muodosti sanan "she". Sit mun aivot sanoi "good job, mouth!" ja loput keskustelusta mun aivot ja suu teki yhteityötä. Anyway, sillä tavalla, toteutin lapsuuden unelmani. :D

Aika vaatimaton saavutus, mutta mulle se oli merkki siitä, että mulla on nyt mahdollisuus olla se kuka haluan olla, paras versio itsestäni ja se Kristiina, jonka tiedän pystyväni olevan!

Ps. musta tuntuu, että tä on maailman sekalaisin postaus, joten pahoittelen, jos kukaan ei tajunnut tästä sanaakaan ja siltä varalta, että on ymmärtänyt, oon lisännyt nä random kuvat, jotka otin vkl Chicagossa ja ei liity postaukseen yhtään mitenkään :D

in·spired

inˈspī(ə)rd/

adjective

1. 1.

   of extraordinary quality, as if arising from some external creative impulse.

   "they had to thank the goalie for some inspired saves"
2. 2.

   (of air or another substance) that is breathed in.

   "inspired air must be humidified"
3. 
   

Dudes, I'm so inspired. Useiden sattumusten seurauksena, en ottanut hirveen paljon kuvia Washington D.C./Philadelphia, PA reissulla, mutta silti kuvien seasta löytyi pari otosta, joihin olen melko tyytyväinen. Saatan kuullostaa kunnon douchebagiltä, mutta pakko sanoa, että rakastan tätä mun viimeistä Philadelphiassa otettua kuvaa! 

Olin kävellyt koko päivän pitkin kuumia ja aurinkoisia Phillyn katuja ja, kun aurinko alkoi laskea ja lähettiin ajaan takas Washingtoniin päin mun sydän oli täynnä. Musta tuntui niin kuin olisin viettänyt koko päivän vanhan ystävän kanssa, joka tuntee mut paremmin kuin kukaan muu, joka osaa sanoa just oikeat asiat ja tietää, mikä saa mut hyvälle tuulelle. Olin niin onnellinen, motivoitunut ja inspiroitunut. Kun päästiin autoon, olin aivan puhki, mutta kun ajettiin George C Platt siltaa pitkin, keräsin viimeiset voiman rippeeni ja nappasin tän kuvan. En ajatellut valoa, asettelua tai muuta. Painoin vaan nappia ja jollain ihmeen kaupalla sain vangittua kaikki ne tunteet yhteen kuvaan ja nyt, joka kerta, kun nään tän kuvan tunnen pienen palan sitä tunnekuohua, joka mut valtasi kuvanotto hetkellä.

Vaikka edellisessä postauksessa sanoinkin, että tarvin taukoa matkustelusta, niin yksi päivä Philadelphiassa oli just se mitä tarvitsin ja juuri tän matkan ansioista, voin nyt rauhassa stay put. Mulla on sen reissun jälkeen ollut niin inspiroitunut ja tyyni olo. On vaan jotenkin niin hyvä fiilis, kun tietää, että mikä tahansa on mahdollista ja, että asiat on omissä käsissä. Ja ennen kaikkea, Philadelphia auttoi mua ymmärtämään mitä oikein haluan. 

Tämän kuvan ja Philadelphian antaman inspiraation myötä, muutin vähän blogini ulkoasua ja otin yhteyttä lähellä olevaan kouluun, joka järjestää valokuvauskursseja. Ajattelin, että jos valokuvaus voi saada mut niin iloiseksi, I must do it more :) Tällä hetkellä teen töitä melkein 7 päivää joka viikko, (part time my ass) joten en voi osallistua tunneille just nyt, mut sain sovittua koulun kaa sillee, et voin mennä sinne heti, kun aikataulut mätsää!

Mitä mieltä olette blogin uudesta ulkoasusta ja tuleeko teille asti yhtään mitään fiilistä mun valokuvasta? :)

Sweet Home Chicago

She's back! Kirjoitin jo viime torstaina postauksen, mutta tein jotain väärin ja Blogger ei julkaissut sitä seuraavana aamuna, eli iltapäivällä Suomen aikaan, niin kuin olin tarkoittanut. Mut ei mitään, koska mulla on nyt ollut enemmän aikaa käsitellä loman jälkeisiä tunteita. So, here they go.

Vaikka oli ihana olla lomalla, olla stressaamatta töitä ja olin ihan elementissäni, kun sai taas olla reissun päällä niin oli kiva palata kotiin. Mulla meni koko viime vuosi matkustaessa ja vaikka mä rakastan matkailua ja jos "travelsexual" was a thing, edustaisin ehdottomasti sitä. Mutta niin kuin kaikissa suhteissa, ensin pitää rakastaa itseään, että voi rakastaa toista. En väitä, ettenkö nauttinut jokaisesta viime vuoden matkastani, mutta tiedän, että olisin nauttinut niistä vielä enemmän, jos olisin oikeasti ansainnut ne.

Olin viime vuoden helmikuusta kesäkuuhun Pietarissa vaihdossa ja luulin, että muutan elokuussa jo tänne, joten ennen sitä mulla oli kova kiire käydä vielä kerran Tel Avivissa, joka on yksi mun lempikaupungeista ja Barcelonassa, jossa en vielä ollut koskaan käynyt. Ajattelin, että koska tuun kuitenki tänne tekeen töitä, niin sama käyttää opintotuki matkailuun. Sitten kävi ilmi, että isä teki pienen virheen viisumin kaa ja en voinut muuttaa. No sitten tä mun "vielä kun oon Euroopassa" jatkui ja jatkui, kunnes olin käyttänyt koko opintolainan lentolippuihin ja hostelleihin!

Se oli ihanaa aikaa, mut yhtäaikaa tosi rankkaa. Odotin koko ajan, että milloin pääsen muuttamaan ja aloittamaan mun elämän oikeesti. Välillä olin ihan masentunut ja luulin, että en ikinä saa viisumia. Välivuosi reisussa voi olla mahtava juttu, mutta ei silloin, kun olis motivaatioita tehdä töitä tai, kun tavoitteena on säästää rahaa - ei tuhlata sitä.

Joten tä meidän Washingtonin matka tuli vähän huonoon aikaan siinä mielessä, että olin just ehtinyt saada otteen tästä mun uudesta elämästä, kun pitiki jo pyytää vapaata ja pakata laukut. And again, nautin kyllä ja elin hetkessä, mutta olin myös levoton. Varsinkin Philadelphiassa, johon ajettiin päiväksi. Oon ollu Phillyssä kerran aikaisemminki, mutta tällä reissulla rakastuin siihen vielä syvemmin ja, kun istuttiin puistossa piknikillä ja mä katoin ympärillä olevia kaveriporukoita ja pareja, mulle tuli semmoinen pikku ahdistuskohtaus. Halusin vaan äkkiä palata kotiin, tehdä töitä, säästää rahaa, että mäki voisin muuttaa kaupunkiin ja elää samanlaista kaupunkielämää!

Eli ikävä kyllä, vaikka rakastan matkailua koko sydämeni pohjasta, mun ja sen suhde ei oo kovin terve tällä hetkellä. I need some me time. Joten matkailu, "I'm gonna say the one thing you aren't supposed to say. I love you... but I love me more. I've been in a relationship with myself for 49 years and that's the one I need to work on." 

Okei, en vielä ollut 49 vuotta suhteessa itseni kanssa, mutta muuten tä lainaus sopii tähän tilanteeseen!

Kun kerroin siskolleni reissustani hän sanoi "mä oon kyllä niin kateellinen sulle" ja sekunnin päästä jatkoi "no ei, en mää oo kateellinen sulle, ku sä oot niin fucked up". Jäin miettimään sitä pitkäksi aikaa ja mietin, miten fucked up oon oikeesti ollut! Niin kauan. Mutta musta tuntuu, että vihdoin I'm getting unfucked up.

Oon tytyväinen siellä, missä oon: mulla alkaa olla selkeitä tulevaisuuden suunnitelmia ja tavoitteita ja alan hahmoittaa mitä haluan ja mitä en halua tehdä "isona". Vaikka kaikki ei läheskään oo täydellistä, esim, mulla ei oo minkäänlaista sosiaalista elämää täällä. Mutta mulla on liput MUMFORD AND SONSIN KEIKALLE! Ja niissä on jo tarpeeksi elämäntarkoitusta mun koko elämälle.

The Rootseille omistettu seinä Philadelphiassa