Pete

Yks asia, joka oli mun "heti, kun muutan Jenkkeihin" to do -listalla, oli aloittaa vapaaehtoistyö eläinten kanssa ja aloittaa sijaisvanhemmaksi kodittomille eläimille. Mä olisin voinut mennä suoraan lentokentältä animal shelteriin ja hakea meille minkä tahansa eläimen! Varsinkin, kun alussa en tehnyt hirveesti muuta kuin istuin kotona ja mietin tulevaisuutta, joten mulla olis ollut paljon aikaa viettää sen eläimen kanssa. Mutta isä suostui vain kissaan ja vain sillä ehdolla, että mulla olis oma auto, että voisin itse huolehtia kaikista sen kissan tarpeista . Joten heti, kun sain auton, kirjoitin lähimpään animal shelteriin ja sovin tapaamisen niitten fostervastaavan kanssa.

Eksyin pari kertaa matkalla, mutta kun vihdoin pääsin perille, jouduin odottaa siellä ehkä jonku 10 minuuttia, joten kerkesin seurata  mitä työntekijät ja vapaaehtoistyöntekijät teki ja katsella surullisen näköisiä nukkuvia kissoja ja koiria. Sit se nainen, jonka kanssa sovin tapaamisen, tuli, esitteli itsensä ja halas mua. Se oli tosi ystävällinen ja ihana. Se piti mulle pienin infobreeffauksen sijaisvanhemmuudesta ja sit vei mut yhden jätkän luo, joka esitteli mulle komean pörröisen pojan - Peten. Ne sanoi, että Pete on ihan hirveän pelokas ja tarvii enemmän huomiota kuin mitä niillä on aikaa antaa.

Kun ne kysyi, että haluanko ottaa sen, en epäillyt hetkeäkään! Sain mukaan sen peiton ja sängyn, kissan vessan, kantokopin ja ruokaa. Kun se poika antoi mulle ruokaa, se alkoi kertoa, et Pete on tosi nirso ja syö vaan kalaa ja samalla mainitsi, että on itse kasvissyöjä ja, kun mä kerroin, että oon vegaani se vaan huudahti "I love you! I don't even know you, but I love you". Olin siellä ehkä vähän yli puol tuntia siellä ja musta tuntui, että kaikki siellä otti mut heti avosylin vastaan ja, et ne on my kind of people. Tuli semmoinen olo, että mun pitäis olla siellä, auttaa niitä eläimiä ja olla niitten ihmisten kanssa, että kuulun sinne!

Oon aina haaveillut työpaikasta, josta sais hyvää palkkaa ja, että voisin syödä kallista luomuruokaa, kasvattaa vihanneksia ja hedelmiä omassa puutarhassa ja lahjoittaa kaiken maailman hyväntekeväisyyksiin ja muihin, mutta oon pikkuhiljaa alkanut hyväksyä, ettei semmoinen tee mua välttämättä onnelliseksi. Tai siis, tottakai noi kaikki tekis mut erittäin onnelliseksi, mut en usko, et pystyn tekee työtä, jota en koe tärkeäksi, vain rahan vuoksi. Musta tuntuu, et vaikka  haluaisinn laittaa itseni etusijalle, niin todellisuudessa se ei tekis mua onnelliseksi ja musta tuntuis, etten oo true to myself. Luulen, et mut tekis onnellisemmaksi pienipalkkainen työ, jossa joka päivä olisin hyvien ihmisten ympäröimänä, josta nauttin ja, jossa saisin tehdä hyvää.

Ehkä löydän joskus työn, josta saa hyvää palkkaa + tekee maapallosta vähän paremman paikan. Fingers crossed!!

Anyway, toin Peten (sen oikea nimi on Pedee tai Peetee tai PD, mutta se kuullosti niin tyhmältä, et kutsun sitä vaan Peteksi) kotiin ja oon vaan silitelly sitä. Se on niiiiin säikky ja pelokas. Se vaan piileskelee vessassa tai sohvan alla. Päätin viedä sen sängyn sen lempipiilopaikkaan eli pöntön taakse, että sillä olis edes mukava ja lämmin, mut en usko, että sitä hirveesti lohduttaa. Mua turhauttaa, kun en voi helpottaa sen olo mitenkää muuten ja nään, että sitä pelottaa ja, että sillä on paha olla. Oon yrittäny antaa sille tilaa, mut kuitenki silittäny sitä paljon, koska se nauttii siitä ja saa hulluja hellyyspuuskia ja joskus se jopa uskaltautuu menee selälleen ja antaa mun rapsuttaa sen mahaa :) Oon aika nopeeta vauhtia rakastumassa siihen ja en tiedä, miten voin luopua siitä joku päivä! Toivottavasti se alkaa saamaan itsevarmuutta, että se vois olla kunnon kissa ja nauttia elämästä täysin rinnoin! Se niin ansaitsee sen, koska en halua edes kuvitella mitä kaikkea se on kokenut, ku se on niin traumatisoitunut ja menettänyt silmänkin jossain matkan varrella.

Meidän uus kämmpis