Kris doesn't share food!

Oh wait, that's Joey.

Selvisin 9. tuotantokauteen Frendejä, ennen kuin mun oli pakko tehdä pizzaa! Aikamoinen saavutus, don't you think? Seriously, could there be any more pizza on that show? Koska yritän koko ajan tehdä vaikutuksen isään mun vegaaniruoanlaitolla, tein koko homman alusta loppuun itse ja voi dear god miten hyvää siitä tuli. Tein yhdessä vaiheessa Suomessa koko ajan pizzaa, mutta käytin valmispohjia, koska olin laiska, mutta omatekoinen on niin paljon parempaa, että se on todellakin vaivan arvoista. Sitäpaitsi leipominen on hauskaa! Saa syödä taikinaa ja kuvitella, että on töissä oikeassa pizzeriassa!

Tein myös pari päivää sitten vegemakaroonilaatikkoakin, mutta en ikinä muista ostaa vegeruokakermaa, niin käytin kookosmaitoa. Tuli hullun hyvää! Isä ei oo varmaan 15 vuoteen syönyt makaroonilaattikkoa, niin hänkin oli innoissaan. Tosin, hän on aina innoissaan, kun kokkaan koska I'm so damn good. Seriously, en halua vaikuttaa itserakkaalta, mut mä oon itsekin aina innoissani, kun kokkaan :D Mut silti, parasta kokkaus on silloin, kun saa kokata muille... ja kuulla kehuja. :))

YUM!!

Could it be, that I'm growing up?

En oo ikinä aiemmin miettinyt asiaa, mut tajusin, etten koskaan ajatellut aikuistuvani. Tiedän, että mä vanhenen,siitä mulle ei oo epäilystäkään, mutta en nää itseäni ostamassa taloa, menevän naimisiin tai perustamassa perhettä. Enkä tarkoita, etten näe itseäni tekemässä näitä asioita lähitulevaisuudessa.. En näe näitä mun tulevaisuudessa lainkaan! Apua! I'm gonna die alone!

Don't get me wrong, oon niiin innoissani, että mulla on oma auto! Mutta rehellisesti, mua alkoi vähän ahdistaa; mulla on oma sänky, mulla on työ, mulla on auto, WHO AM I?? Olin jo omaksunut vastuuttoman rolling stonen identiteetin ja nyt yhtäkkiä mä oon asettunut jonnekin ja mulla on more or less asiat järjestyksessä? This is so not me! Mä oon niin sekaisin. Välillä musta tuntuu, etten tunne itseäni ollenkaan, että mun pitää vaan unohtaa kaikki mitä luulin tietäväni ja yrittää tutustua itseeni uudelleen. Luulis, että jos viettää jonkun kanssa aikaa 24/7 21 vuoden ajan, olis jo oppinut jotain, mutta ei.

Argh! Tarvin taukoa mun aivoista.

Jos unohdetaan hetkeksi mun identiteettikriisi, niin kerron auton ostosta. Auton etsiminen oli mun vastuulla ja käytiin kattoo parikin autoa, ennen kuin löysin maanantaina Graigs Lististä ihanan punaisen Toyota Yariksen, jonka ilmoitus oli ollut vasta 2 tuntia sivulla. Tekstasin heti omistajalle ja sovin seuraavalle päivälle tapaamisen. Mentiin paikan päälle ja meitä odotti auton omistajan äiti, joka oli aivan ihana ja vaikutti tosi rehelliseltä, se esim sanoi "we're honest people". Käytii koeajamassa ja päätettiin ostaa auto, saatin vähän hintaa alemmas, mutta koska he olivat saaneet niin paljon yhteydenottoja ja auton hinta oli jo valmiiksi paljon halvempi, mitä dealershipeissä myytiin, niin ei uskallettu tinkiä hirveästi.

Sitä paitsi, se äiti oli tosi hyvä myyjä! Ja itse auton omistaja toivoi kovasti, että ostettasi auto, koska hän halusi, että auton ostaisi tyttö. Kun tehtiin jo kauppoja isäkin tuli pihalle ja kertoi mitä kaikkea hän on tehnyt autolle. En tajunnut siitä mitään muuta kuin, että siihen on asennettu stereot, mutta tuli semmoinen olo, että autosta on huolehdittu hyvin. Lopuksi se äiti halas mua ja onnitteli hirveesti ja se tytärkin tekstas heti "Have fun with your new car!! Drive safe hun :) you'll love it!" :D Söpö perhe.

Oon nyt virallisesit auton omistaja. Oon miettinyt nimiä, mut mulle ei tuu mieleen muuta kuin Hoodie as in Little Red Riding Hood, se olis samalla homage Hoodie Allenille. Pretty good, right? Vai onko teillä parempia ehdotuksia?

Aina, kun nään Hoodien, en voi uskoa, että hän on mun! Also, rupean joka kerta laulaan Stevie Wonderin "Isn't She Lovely" :D Btw, kuvasta huomaa, ettei se meidän intiaanitalvi kestänyt kauan! Onneksi!

I've been working like a dog

Musta tuntui maanantaina niin kuin en olis eläessäni tehny päivääkään töitä ja en varmasti oo koskaan ollu töiden jälkeen niin väsyny, vaikka mä on sentään ollut töissä tehtaassa! En tiedä miten ihmiset saa töiden jälkeen mitään aikaiseksi!! Olin maanantaina kuuden tunnin jälkeen niin poikki, etten halunnut tehdä yhtään mitään. En pysty ymmärtämään edes miten siskoni tekee joka päivä 8 tuntia töitä ja kirjoittaa vielä töiden jälkeen gradua, saati sitten äitejä, jotka töiden jälkeen kokkaavat ja vievät lapsiaan harrastuksiin ja muihin ja ylläpitävät vielä omia harrastuksia. EN YMMÄRRÄ MITEN TÄÄ YHTEISKUNTA PYSYY PYSTYSSÄ.

Anyway, maanantai alkoi sillä, että heräsin oh so early, että hetken jo mietin, että onko se työpaikka nyt oikeesti tärkeempää, mitä se, että sammutan herätyskellon ja jatkan unia. Oikeastaan heräsin siihen, että säikähdin ajatuksiani ja pingoin pesemään hampaita. Söin nopeasti aamupalan, puin ja lähdin god damn winter wonderlandiin tallastelemaan. Yup, tänne tuli kunnon intiaanitalvi ja M (respan työntekijä, joka opettaa mulle kaiken) ja minä oltiin ainuita, jotka ei myöhästytty. Kaikki asiakkaat, eläinlääkärit ja eläinlääkärien avustajat olivat myöhässä. Jopa maalajista vain kaksi tuli paikalle, koska muut joutuivat kolariin. Täällä menee nähtävästi kaikki ihan sekasin, kun sataa vähän lunta. Fine! Paljon lunta.

Haluaisin muistuttaa, että kaikki oli jo kauan sitten sulanut, aurinko paistoi ja ihmiset kulki sortseissa

Sään ja remontin lisäksi paikan koneet eivät toimineet, joten siellä oli melkoinen sekasorto käynnissä ja yhdessä vaiheessa M käveli vain ympäriinsä ja toisti "I'm so confused". Maanantai on myös kaikista kiireisin päivä, koska se on ensimmäinen viikonlopun jälkeen (ette varmaan tienneet tätä). Sain niin paljon tietoa niin lyhyessä ajassa, että käsittelen sitä vieläkin ja maanantai meni pääkipua potiessa. Mut, vaikka se oli ihan hullun rankkaa ja varsinkin asiakkaille soittaminen ja puhelimeen vastaaminen oli hullun pelottavaa, niin innoistuin ihan hulluna, koska mulle tuli sitä työtä tehdessä niin tärkeä olo. Kuullostaa ehkä tyhmältä, mut olin suoraan vaikuttamassa jonkin eläimen hyvinvointiin ja eläinten näkeminen koko ajan työpaikalla on vaan jotenkin niin piristävää! Siitä tulee hullun hyvälle miellelle :) Niin hyvälle mielelle, että vaikka olin aivan puhki, fyysisesti ja henkisesti, tein vielä kotiin tultua tunnin lumitöitä!

Tiistai oli paaaljon helpompi, ensinäkin, koska olin vain 4 tuntia, mutta myös koska se ei ollut niin kiireinen päivä ja moni oli jo tuttua. Silti, oon vielä vähän epävarma onko musta tähän työhön, koska puhelimessa oleminen on mulle niin vaikeeta, koska asiakkaiden nimet on ihan omituisia, ne tavaa ne niin nopeasti ja meinaan kuulla numerotkin väärin. I dunno, I dunno, but I'll try my damn best!!

Kris ❤ life

Musta tuntuu, että epätietouteni mun tulevaisuudesta on ollut suurin syy mun tyytymättömyyteen elämässä. Vaikka mulla on uskomattomia ystäviä, ihana perhe ja mulla on ollut onni matkailla ihnissa paikoissa, niin mä en oo koskaan onnistunut olemaan onnellinen pitkällä aikavälillä. Nyt, kun sain (en voi vieläkään uskoa sitä!) sen receptionist/vet assistant paikan, musta tuntuu, että voin oikeesti rauhoittua ja keskittyä muihin elämäni osa-alueisiin. Odotin Suomessa tekemättömänä viisumiani 7kk, mutta se oli jotenkin niin vaikeeta aikaa, että vaikka mulla olis ollut vaikka kuinka paljon aikaa, en tehnyt mitään järkevää. Mä aloin oikeesti uskoa, että oon laiska ja siksi oon onneton. Mut nyt tiedän, että olin laiska, koska olin onneton (en halua käyttää sanaa masentunut).

Oon ollut aivan eri ihminen, saatuani työpaikan. Mä oon tehnyt joogaa joka päivä, käynyt juoksulenkeillä, syönyt terveellisemmin ja oon ollut paljon itsevarmempi, iloisempi ja energisempi! Pääsin jopa ajokokeeni läpi ensi yrittämällä! Vaikka ei sillä täällä ole hirveesti väliä, koska kokeen saa uusia vuoden sisällä niin monta kertaa kuin haluaa ilmaiseksi. Ajokortti - $20 well spent.

Tuntuu oikeesti ekaa kertaa pitkään aikaan, että kehityn, että meen eteenpäin elämässä ja, vaikka mulla ei oo vieläkään mitään selvää tulevaisuuden suunnitelmaa, oon iloinen, etten enää leiju vaan tietämättömänä ilmassa. Oon niin ylpeä itsestäni, etten jäänyt opiskelmaan alaa, joka ei kiinnosta mua vaan lähdin, vaikka mua ei odottanut täällä mikään työ- tai opiskelupaikka.

En voi uska, että oon niin kauan vaan pelännyt, etten tuu ikinä saamaan työpaikkaa, josta tykkäisin, mutta tässä mä vaan oon sunnuntaina odottamssa malttamattomana maanantaina. Jo on päiviin eletty!

Hyvää alkavaa viikkoa kaikille! :)

The American Dream

Vajaa vuosi sitten kirjoitin Pietarissa amerikanismin kurssia varten esseen amerikkalaisesta unelmasta. Silloin se tuntui ihan kaukauiselta ajatukselta ja todellisuudesta iralliselta idealta. Tuntui, että koko idea koostui vain parin ihmisen (Oprah, Steve Jobs) tuhkimotarinasta ja, että oikeassa elämässä ei voi saada samanlaisia mahdollisuuksia. En todellakaan esseetä kirjoittaessa ajatellut, et "sitten kun mä muutan Jenkkeihin mäki rikastun ja tuun kuuluisaksi". Ajattelin, että muutan isän luo ja yritän saada mitä tahansa töitä, säästää rahaa ja miettiä mitä oikeesti haluan ja alkaa tekee töitä sen eteen, mitä oikeasti haluan!

Kerroinki jo miten kävin viemessä mun CV:n ja hakemuksen läheiseen eläinlääkäriin. Well, what I didn't tell is, että mulla oli perjantaina sinne työhaastattelu. Ne soitti mulle maanantaina ja sain haastatteluajan vasta perjantaiksi ja, ku perjantaina tulin paikalle, siellä oli muitakin hakijoita ja olin 100% varma, et there's no way in hell, et ne palkkaa mut, kun nillä on niin paljon amerikkalaisia hakijoita, jotka puhuu täydellistä englantia, joilla on suosittelijat jne.

MUTTA, kun näin, että haastattelija oli intialaistaustainen mies, rauhoituin. Ajattelin, että eipäs ainakaan tarvi stressata kieltä ja vaikka olin jo jollain tasolla luovuttanut työpäikän suhteen, ajattelin että ainakin saan kokemusta työhaastattelusta. Haastattelija oli eläinlääkäri ja paikan director, kutsukaamme häntä nimellä Dr. B. Dr. B kyseli musta ja kertoi itsestään ja miten vaikeeta hänellä oli alussa, kun hän muutti Jenkkeihin 60-luvulla. Meillä oli paljon yhteistä ja hän esim arvasi, että olen perheen nuorin, koska hänkin on. Hän sanoi, että on ollut minun kengissä ja tietää miten vaikeata alussa on ja antoi minulle mahdollisuuden vakuuttaa hänet, että olen parempi valinta, mitä amerikkalaiset, joille kaikki olisi helpompaa ja joiden entisille työnantajille hän voi soittaa.

Dr. B selitti, miten hän haluaa auttaa minua ja luottaa minuun, niin kuin joku oli luottanut häneen. Jossain vaiheessa haastattelua, aloin vain ajatella, että "en voi uskoa, että oon oikeesti tässä tilanteessa". Se tuntui ihan joltain elokuvakohtaukselta ja, kun Dr. B puhui miten hän haluaa auttaa minua, että hän haluaa, että olisin "success story" ja miten näkee itsensä minussa - en osaa edes selittää miten otettu olin hänen sanoista, siitä miten hän katsoi suoraan silmiin ja mitän hän puhui minulle, niin kuin tyttärelle. Aloin itkemään. Yritin pidätellä. Oikeesti. Kuka nyt haluais itkeä TYÖHAASTATTELUSSA, jossa pitäis antaa paras mahdollinen kuva itsestään. Nobody! Mutta minä itkin ja Dr. B ojensi minulle semmoisen tissue boxin, millaisia näkee aina elokuvissa tai Ellenissä. Niin kuin puhuttiin siskon kaa "se meni just niin kuin elokuvissa".

Dr. B ehdotti, että koska hän ei tiedä minusta mitään, et olisin viikon ensin volunteer heillä, minkä jälkeen mä voin päättää haluanko jäädä ja he voivat päättää sovinko työhön. Olin ihan onnessani ja toistin vaan "thank you so much!" Kun oltiin sovittu käytännön jutuista, hän antoi minulle vesipullon, koska niin kuin tiedämme elokuvista, tyttö tarvii vettä itkettyään! :D Oy vey. Lähtiessä halusin halata Dr. Btä, mutta ajattelin, että se olis ihan liikaa ja kättelin häntä ja toistin vaan "thank you so much, thank you so much, have a nice day, thank you so much!"

Tämmöinen taivas oli sinä iltana, kun sieltä eläinsaaraalasta soitettiin

Haastattelun jälkeen 1. halusin olla isona Dr. B ja 2. en voinut uskoa onneani. En kirjaimellisesti uskonut, että sain paikan ennen kuin minulle maanantaina soitettiin, että voinko aloittaa maanantaina 8lta aamulla! Luonnollisesti, mulla ei oo vielä työsopparia ja ne voi viikon jälkeen päättää, etten sovi työhön, mutta toivon, ettei niin käy. En oo kirjoittamatta tästä vain siksi, että voin "saada potkut", koska tä ei oo eikä koskaan tuu olemaan semmoinen kulissiblogi, jossa kirjoitetaan vaan, kun kaikki on hyvin ja kaikki onnistuu.

Mutta näin, aivan sattumalta, kompastelin omaan amerikkalaiseen unelmaani. En itse edes tohtinut unelmoida oikeasta työstä eläinten parissa. Olin jo katsonut, missä voin tehdä vapaaehtoistyötä eläinten kanssa sitten, kun saan auton. Ja nyt tuun saamaan palkkaa sellaisesta työstä, mitä olin valmis tekeen ilmaiseksi! Mun nimike olis receptionist/vet assistant ja Dr. B sanoi, että mulla on sit mahdollisuus saada yllennyksiä/edetä tällä uralla.

Jos tätä blogia lukee joku, joka ei tiedä mitä haluaa ja pelkää tulevaisuutta, fear not! Siihen tarvitaan vaan yks työpaikka ja yhtäkkiä kaikki tuntuuu oikealta ja ajatus töihin menemisestä ei ahdista. Trust me - ekaa kertaa moneen vuoteen, oon innoissani tulevaisuudestani (uramielessä). Oikeesti, en malta odottaa maanantaita!!! Ja kiitos Jlle, joka auttoi mua CVn ja hakemuksen tekemisessä <3

Ps. Tän blogin nimen pitäis varmaan olla "emotional rollercoaster". :D

St. Paddy

Tiistaina on Pyhän Patrikin päivä, mutta täällä juhlittiin sitä jo tänä viikonloppuna ja ei mitenkää pienellä mittakaavalla, think vihreä Chicagojoki, paljon vihreisiin pukeutuneita juhlijoita ja kaks paraatia, jopa ilma tuoksui vihreältä, if you know what I mean. Lähdin lauantaiaamulla lähijunalla keskustaan ja jo junassa oli melkoinen juhlatunnelma; kaikki vaunut oli täynnä iloisia hassuihin asusteihin pukeutuneita ihmisiä, jotka nauroivat ja lauloivat kovaan ääneen!

Tuli mieleen parin vuoden takainen Chicago Black Hawksejen Stanley Cupin voittojuhla, paitsi tällä kertaa punaisen väkijoukon tilalla oli vihreä väkijoukko. Toinen ero oli se, että pari vuotta sitten näin vain muutaman humalaisen, mutta koska Pyhän Patrikin päivä on irlantilainen juhlapäivä people gonna drink! Silti, kun olin keskustassa ihmettelin miten vähän humalaisia ihmisiä näin!! Kuvitelkaa, että olette festareilla tai juhlimassa vappua kauniina aurinkoisena päivänä, mutta näette vain pari kännistä. Weird, right???

Anyway, oli mahtava tunnelma ja kaupungissa oli tosi kivaa. Kävin katsomassa ensin jokea ja koska mulla ei ollut mitään hauskoja asusteita ostim matkalla katumyyjiltä kravaatin ja hatun (sain tingittyä molempien hinnat kympistä vitoseen) ja sitten suuntasin Grand puistoon seuraamaan paraatia ja nauttimaan auringosta! Oli tosi kaunis ja lämmin päivä ja monet hullut paikalliset oli sortseissa ja topeissa!! Minä yksin olin hupparissa ja villapaidassa.

Vaikka oli hauskaa ja tuli juteltua monen kanssa, (mun kraka oli hitti, nimittäin kaikki kehu sitä ja halus tietää mistä olin saanut sen) mulle tuli vähän surullinen olo. Ensinäkin tuli vähän ikävä Dubliniin, koska se on mun mielestä Barcelonan jälkeen Euroopan ihanin kaupunki ja mulla ja mun kaverille Tllä oli siellä viime lokakuussa ihan hullun hauskaa ja toiseksi, tuli yksinäin olo, kun näki ympärillä niin paljon kaveriporukoita, joilla oli selvästi hullun hauskaa ja tiedän, et ne tulee muistaan sen päivän elämänsä yhtenä parhaimapana.

Ennen kuin muutin tänne, asuin Tn kanssa 7 kk yhdessä, näin mun muita ystäviä ja kavereita melkein joka päivä ja ennen sitä asuin Pietarissa asuntolassa ja kaikki mun kaverit asui saman katon alla! Nyt oon yli kuukauden asunu täällä talossa, monen tuhannen kilometrin päässä yhdestäkään mun kaverista ja juhlimassa Pyhän Patrikin päivää aivan yksin. Olin yhteydessä couch surffaajiinki ja olin jo liittymässä parin tyypin seuraksi pubiin, mutta ne sopi tavata niin myöhään, että olin jo siinä vaiheessa ihan poikki ja halusin vain lähteä kotiin. Chicagossa yks kortteli on niin iso, että ajattelee, että kaikki on tosi lähellä, mut päivän päätteeksi (kun on aivan poikki) tajuaa, et on kävelly yli 10 km.

Pahinta ei kuitenkaa oo se, ettei mulla oo täällä kavereita. Matkustin kesälläkin Israeliin yksin ja tutustuin hostellissa moneen ihmiseen, joista tuli mun hyviä kavereita ja näin jopa yhtä heistä uudelleen Hollannissa kun olin siellä syksyllä vierailemassa vaihtokavereilla! Yks tyttö, johon tutustuin hostellissa asuu Pittsburgissa ja aion ehdottomasti vierailla hänenkin luona, kunhan saan rahaa lippuihin jne. Pahinta on se, että en tiedä milloin ja miten saan kavereita. Tottakai voin tutustua ihmisiin töissä ja harrastuksissa, mutta entä jos kummassakaan ei oo mun ikäisiä tai henkisiä ihmisiä.

Muutenki, matkoilla/vaihdossa on helppoa tutustua, koska kaikki on suurin piirtein samassa tilanteessa ja haluaa ystävystyä. Täälllä kaikki elää omaa elämää, niillä on omat ystävät ja mä oon vaan tämmöinen, joka haluaa ängetä mukaan siihen. Sekin vielä, että hostellissa tutustuu väkisin ihmisiin, jotka on samanhenkisiä (tykkää matkustella), mut kaikki mun jenkkikaverit sanoo, et suurin osa niitten kavereista on kihloissa/naimisissa ja niillä on ura ja kaikki! Eikä siinä oo mitään vikaa, mut en tiedä mitä yhteistä mulla on semmoisten ihmisten kanssa, kun oon ite tämmöinen sitoutumiskammoinen ja yliopiston keskeyttänyt. Ja muuttanut ihan uuteen maahan tekemään only Lord knows what!

Mua pelottaa, etten saa ystäviä. Seuraan parin ulkosuomalaisen blogia ja yritin etsiä jotain postausta tällaisista tunteista, mut mun tilanne on vaan niin erilainen, koska en muuttanut työn/opintojen perässä tai jäänyt vaan, koska rakastuin tai mulla oli niin kivaa. Oon vaan väkisin muuttanut tänne ilman mitään kunnon syytä! :D

Saa lohduttaa!

You can take a girl out of Finland, but you can't take Finland out of the girl!

Nyt kun mulla on älypuhelin, (jätin sen pinkin) liityin instagramiin! Ja mun ensimmäiseksi postaukseksi otin eräänä kauniina talvisena päivänä kuvan meidän pikku järvestä. Pari päivää sitten, kauniina keväisenä päivänä, halusin yrittää ottaa samanlaisen kuvan, samasta paikasta (ei onnistunut). Olin siellä järven rannassa mudan, jään ja koirankakaan seassa kyykkimässä ja etsimässä sitä oikeata kohtaa, kun mun takaa skeittas semmoinen hullun cool tummaihoinen teinipoika autotiellä. Mä vihaan teinejä... Tai siis, en teinejä, mut sellaisia tietynlaisia teinejä, koska ne on niin usein ylimielisiä ja törkeitä, joten olin heti sillee, et "nonii, nyt toi huutaa jotain mulle". Ja kuinka ollakkaan, se huusi! I think his exact words where "wow, it looks so nice and beautiful there!" Mun leuka loksahti auki ja huusin/mumisin (you know me) vaan "yeah!" sille vastaukseksi.

Oon niin tottunut Suomessa odottaa pahinta! Oon kotoisin tosi pienestä paikasta Pohjois-Pohjanmaalta ja varsinki siellä ei oo mitenkää epätavallista, et teinit on törkeitä ja, vaikka en oo moneen vuoteen siellä asunu, mua oikeesti pelottaa (!) joskus, et joku teini sanoo mulle jotai ilkeetä :D Olin oikeesti niin ihmeissäni tästä ystävällisestä teinipojasta, et kerron tästä tapauksesta kaikille, jotka vaan suostuu kuuntelee, mut esim isässä tä ei herättäny mitää ihmeempää reaktiota. On kai tottunut ystävällisiin teineihin...

Mä rakastan oikeesti Jenkeissä sitä, et voit keskustella kenen kanssa tahanssa niin kuin kaverin kaa! Siitä tulee semmoinen ihana yhteisöllisyyden tunne. Kun kävelen täällä lähistöllä ja jokainen vastaantulija tervehtii tai, kun ollaan ostamassa imuria ja myyjä kutsuu isää "my brother" ja mua "my sister", niin kyllä siitä hitto tulee semmoinen olo, et ollaan samaa porukkaa ja ollaan vastuussa toisistamme. En tietenkää voi sanoa, miten jenkit tän kokee, mut siksi en kirjoitakkaan tätä blogia koko Yhdysvaltojen puolesta vaan omasta puolestani :)

Toivon, että multaki alkaa kohta tulla small talk luonnostaan, enkä vaan mumise "yeah" vastaukseksi kaikkeen. :D

Baby you can drive my car, yes I'm gonna be a star

Oon jo pessyt jo meikit ja hampaat, siksi näytän röllilltä. In case you were wondering.

Baby you can drive my car, and baby I love you! In fact, I love everyone!

Asiat alkaa täällä pikku hiljaa loksahdella paikoilleen. Ensinäkin pääsin lauantaina mun autokokeen teoriavaiheen läpi! Mikä tarkoittaa sitä, että voin ajaa autoa jos mun kyydissä on joku ajokortillinen yli 21 vuotias. Mun oli tarkoitus mennä ajokouluun niin kuin kirjoitin edellisessä postauksessa, mutta kun lähdettiin L:n kaa heti kokeen jälkee yhden koulun parkkipaikalle ajeleen, tarkoituksena vaan saada jonkinlainen kosketus hommaan, päätettiinki 15 minuutin jälkeen, että mähän voin ajaa suoraan kotiin! Tänään ajoin lisää ja voi vitsit ajaminen on hauskaa!!!! Oikeesti. Mä luulin, että en ikinä opi ajaan enkä ikinä ainakaan tuu tykkään siitä, mutta mä opin ihan helposti ja tänään vaihdoin jo kaistaa ja käännyin vasemmalle isolle tielle ilman valoja! Granted, ajan automaattivaihteella eli en osaa sanoa, nauttisinko siitä, että liikenteen seuraamisen lisäksi mun pitäis miettiä vaihteita. Anyway, päätettiin, ettei mun tarvi ottaa ajotunteja, vaan harjoitellaan isän kaa tä viikko ja mennään ens lauantaina kokeileen onnea, josko pääsisin ajokokeenki läpi.

Käytiin tänään myös L:n kaa T.J.Maxx -nimisessä outletkaupassa, joka on ehkä mun lempi kauppa ikinä. Mä vihaan shoppailua ja meidän yhteiskunnan harjoittamaa kulutusjuhlaa, mutta T.J.Maxxistä jopa minäkin tykkään. Ensinäkin (and most importantly) siellä mydään kaikkee luomu ja vegaanista ruokaa halvemmalla ku muualla, koska... noh, koska se on outletkauppa. Ennen siellä myytiin vaan vaatteita, koruja, huonekaluja muita tavaroita, mut nyt sinne on tullut semmoinen eating healthy osasto, joka on täynnä kaikkee terveellistä herkkuu <3 Lisäksi siellä on aina hullu valikoima kiharille tarkitettuja shamppoita (täällä ei sorreta kiharatukkaisia niin kuin Suomessa, jossa on mahdotonta löytöö shampoota just kiharillisille tarkoitettuja shampoita) ja ympäristöystävällistä luomukosmetiikkaa. Ja kaikki yleensä vähintään puoleen hintaan, mutta joskus löytää semmoisia alennuksia, että huhhuh. Tänään esimerkiksi, L löysi jotkut hullun kalliit merkkikengät (en muista mikä merkki, koska en ymmärrä näissä mitään), jotka maksoi oikeesti 300$ KAHDELLA KYMMENELLÄ DOLLARILLA!! Käsin tehdyt Italiassa ja kaikkee. 

Mä taas löysin SOPIVAT RINTSIKAT. Oon varmaan yli vuoden yrittänyt löytää sopivia rintsikoita ja oon kulkenut puoli vuotta ilman, koska mulla ei vaan yksinkertaisesti oo ollut ehjiä rintsikoita! But at last my breasts are being supported and by Calvin Klein for that matter! Yhdysvallat tosiaan on mahdollisuuksien maa! :D Lisäksi, kun muutin tänne, jouduin jättään mun lenkkarit äidille, koska mulla ei enää mahtunu mitään matkalaukkuihin, joten oon etsinyt täällä hyviä lenkkareita halvalla ja tänää löysin T.J.Maxxistä Puman hienot, kevyet ja ympäristöystävälliset juoksulenkkarit! Nyt, kun täällä alkoi kevät ja kaikki lumet on jo melkei sulanut tässä parin päivän aikana, voin alkaa lenkkeilemään!

Kuka tahansa, joka tuntee mut tietää, etten oo materialisti, mutta joskus, kun oikeesti tarvii jotain ja löytää sen laadukkaana ja edullisesti, niin kyllä minun sisälläni herää pieni materialisti laulaan "it's such a good vibration, it's such a sweet sensation!!"

Jos tästä postauksesta teille jää käteen vain yksi asia niin olkoon se se, että  jos joskus löydätte jostain Coco-Roonseja, niin ostakaa niitä hyvät ihmiset! It's such a foodgasm, it's such a sweet sensation!  Ne on semmoisia raakaruokakookospalleroherkkuja ja itse en ollu ikinä edes kuullut moisista, mutta otin niitä kerran sieltä eating healthy osastolta ihan vain uteliasuudesta ja OH - MY - GOD ! Chander Bing!! Niitä on eri makuja, mutta ite en oo maistanut ku brownie, koska ne on niin hyviä, etten oo vielä uskaltanut ostaa muita. Mutta some day, some day.

God bless Coco-Roons and chamomile tea

When it hasn't been your day, your week, your month or even your year

Hello! Long time no see.

Ei kestänyt kauan se mun jokatoinen päivä postaus -tahti. Tiedättekö, kun kaikki terveys- ja kuntogurut aina sanoo, että jos fuskaa jonain päivänä ja syö epäterveellistä ruokaa tai ei mee juoksulenkille, niin tärkeintä on palata heti seuraavan päivä takas siihen terveelliseen elämäntyyliin. Ei kannata lannistua ja luovuttaa vaan hypätä takaisin hevosen selkään mahdollisimman pian, koska mitä kauemmin odottaa sitä vaikeampaa on palata siihen rutiiniin. Musta tä ajatusmalli sopii moneen muuhunki, esim blogin kirjoittamiseen!

Mä tein sen virheen, että kun unohdin muistikortin kamerasta, kun oltiin viikko sitten Harris Theaterissa kuuntelemassa Meksikon sinfonia orkesteria, mua harmitti se niin paljon, etten postannu mitään. Harris Theater on vieläpä tosi cool ja moderni!! Argh, stupid me. Eli en postannut siitä, koska ei ollut kuvia ja sitten oli Ln synttärit, enkä taaskaan kirjoittanut mitään ja mitä kauemmin olin kirjoittamatta sitä vaikeammalta tuntui palata blogin pariin.

Tänään otin itseäni niskasta kiinni ja kirjoitan, vaikka ei mulla hirveästi ole kerrottavaa. Oon ollu vähän allapäin, koska oon joutunut odottamaan niin kauan, että mun elämä vois kunnolla alkaa täällä. Odotin ensin Suomessa miljoona vuotta ja nyt täällä jo melkein kuukauden. HUOMENNA vihdoin L vie mut drivings permit testiin. Sit otan varmaan pari ajotuntia (koska kukaan ei uskalla opettaa mua) ja meen ajokokeeseen!

Sillä aikaa oon katsonu Netflixistä Frendejä, jotka oon katsonut läpi jo 20 kertaa. Viime kerrasta on onneksi sen verran pitkä tauko, etten muista ihan jokaista repliikkiä enää ulkoa. Joskus toivon, että en olis kattonu Frendejä silloin lapsena, koska nyt ymmärtää kaikki viittauksen paljon paremmin, mut koska oon katsonu kaikki jaksot niin moneen kertaan vitseissä ei oo enää sitä yllätyksen elementtiä. Silti tämmöiset ystävyksistä kertovat sitcomit on lähellä mun sydäntä ja niillä on ollu suuri rooli mun elämässä, nimittäin Frendejen ansiosta puhuin enkkua yläasteella jo sujuvasti,70's shown ansiosta selvisin yläasteen ja HIMYMIN ansiosta lukion.

Oonko ihan sad? I don't even care. C YA! Mä palaan mun frendejen pariin!

Aamiaiseksi puuroa chia-siemenillä, acai-jauheella ja karhunvatukoilla - delicious and nutritious!