Työnhaku Jenkeissä

En haluais olla semmoinen ulkosuomalainen, joka koko ajan höpöttää miten kaikki on paljon paremmin siellä uudessa maassa mitä Suomessa, mutta pakkoa sanoa, että työnhaku täällä on noin 100x helpompaa ja kivempaa! 

Mulla ei oo hirveästi työkokemusta Suomesta, koska en yksinkertaisesti saanut töitä. Aloin ajattelemaan, että ne ihmiset, jotka sai töitä on jotenki paljon parempia kuin minä ja mitä kauemmin olin ilman töitä sitä vaikeampaa työnhausta tuli. Vihasin, kun ihmiset kysyivätt "mikset mee töihin?" niin kuin se olisi puhtaasti minun päätettävissä.  Muistan miten hain lukion jälkeen töitä kesäksi. Seurasin kaikkia työnhakusivustoa, hain jokaista paikkaa, vein mun hakemuksia ja CVeitä paikallisiin liikkeisiin, pyysin apua työvoimatoimistolta... En saanu yhtäkään soittoa! 

Yliopiston aikana sain pari surkeapalkkaista työpaikkaa, mutta en mitään kunnollista.

Tänne muuttaessa olin valmistautunut hyönhaun olevan vielä vaikeampaa, koska olisin maahanmuuttaja - olisin aina underdog. 

En olisi voinut olla enemmän väärässä. 

Meillä on ollut siellä eläinlääkärissä työnhaku meneillä ja olen itsekin nyt vähän yli pari viikkoa hakenut aktiivisesti töitä ja olen oppinut pari asiaa:

1. CVn on oltava yksisivuinen ja jos se on pitempi, sitä pidetään negatiivisena asiana.
2. Vielä kukaan työnantaja ei ole pyytänyt hakemusta ja kukaan ei ole tuonut oma-aloitteisesti ainakaan meille CVn kanssa hakemusta. Eli hakemuksen kirjoittamninen on helppo tapa erottautua.
3. Muutamia poikkeuksia lukuunottamatta, kaikki työnantajat pyytävät haastatteluun kaikki hakijat
4. Ketään ei kiinnosta sun aksentti, sun kansallisuus tai etninen tausta.

Mutta suurin ero on se, miten monta myöntävää vastausta olen saanut!! Ja vaikka en tietenkään ole voinut ottaa vastaan kaikkia tarjottuja paikkoja niin vitist mitä ihmeitä se tekee itsevarmuudelle. My unemployed times are over!

Anywayss, päätin hakea Whole Foodsiin, koska se on erittäin cool ja trendikäs ketju ja ajattelin, että siellä olis kiva olla töissä ja ehkä löytää samanhenkisiä ihmisiä. Whole Foods on kuitenki yksi niistä paikoista, joka EI kutsu haastatteluun kaikkia hakijoita, joten kun sain soiton sieltä parin päivän päästä siitä, kun olin ladannut CVn ja hakemukseni heidän sivustolle, olin todella innoissani.

Mua haastatteli kaks team leaderiä, joista yks - C oli se, jonka kanssa sovin haastattelun. Olin alussa tosi hermostunut, koska halusin päästä niin kovasti heille töihin, mutta ne oli niin ystävällisiä ja rentoja, että mäki rentouduin ja kun oltiin juteltu joku 15 minuuttia se "mun" team leader sanoi, että se haluaa, että tapaisin yhden heidän managereista, joten mulla oli heti perään toinen työhaastattelu. Se managerikin oli tosi rento ja supportive. Se sanoi usein mun vastausten jälkeen "I like that" ja "awesome" ja haastattelun jälkeen hän sanoi "I like you, Kristiina." ja periaatteessa sanoi, että hänen puolesta minut voidaan palkata, mutta C tekee lopullisen päätöksen.

Hymyilin siinä sitten niin kuin idiootti ja odotin Ctä ja, kun hän tuli takaisin ja tarjosi paikkaa, vastasin myöntävästi ja aloin allekirjoittamaan kaikennäköisiä papereita. Annoin seuraavana päivänä mun two weeks notice siellä eläinsairaalassa ja Whole Foodsissa aloitan kesäkuun puolessa välissä.

Minun kaksi siskoani, äitini ja enoni siis tulevan kesäkuun alussa tänne, joten meni töitten kanssa just täydellisesti niin, että lopetin vanhassa paikassa sen verran ajoissa, että joudun olemaan vain yhden päivän töissä sinä aikana kun he ova täällä ja aloitan uudessa paikassa heti seuraavana päivänä, kun he ovat lähteneet.

Mutta joo. Tän takia en ole ehtinyt kirjoittaa blogia. Oon kirjamellisesti joka päivä joko ollut töissä, hakenut töitä tai ollut haastattelussa. Mutta nyt mulla tulee olemaan enemmän aikaa ja lupasin eräälle lukijalle postauksen itsestäni, joten yritän ainakin sen postauksen saada aikaiseksi täässä pian. Eli jos teillä on jotain kysymyksiä niin kysykää nyt!

City of Brotherly Love

Buu. Mulla on ollu ihan huono päivä. En käynyt lenkillä, oon syöny epäterveellisesti ja muutenkin ollu väsynyt ja huonotuulinen. Joten ajattelin piristää itseäni kirjoittamalla Philadelphian reissusta :)

Philadelphia on ehdottomasti yks mun suosikkikaupungeista! Siellä on niin urbaani ja cool viba, että siellä haluaa vaan olla ja hengittää sitä kaupungin tunnelmaa! Mä kävin ekaa kertaa Philadelphiassa '11, kun olin New Jerseyssä ja lähettiin päiväreissuksi Phillyyn. Käytiin silloin kaikki perus turistikohteet, joten tällä reissulla jätin väliin Rockyportaat ja Liberty bellin ja lähin kierteleen kapungin upeita katuja yksikseni. 

Yks asia, joka oli mun must see listalla oli The Rootseille omistettu seinämaalaus ja kukaan ei saanut edes puhua tai suunnitella mitään muuta, ennen kuin olin nähnyt sen :D Musta on ihanaa miten ylpeitä Rootsilaiset on kotikaupungistaan ja miten ylpeä Philadelphia on The Rootsista! Philadelphiassa on Rootseille omistettu festarikin - Roots Picnic.

Mulle tulee Philadelphiasta vähän mieleen Amsterdam; niillä on molemmilla tosi paljon historiaa, molemmat on kauniita ja arkkitehdillisesti upeita kaupunkeja, mutta hienoista menneisyydistään huolimatta, kumpikin keskittyy tulevaisuuten ja kehitykseen. Luovuutta, liberaaleja arvoja ja innovatiivisuutta pidetään korkeassa arvossa.

Kapungin nimem merkityskin on niin positiivinen ja kuvaa myös hyvin kaupungin luonnetta, nimttäin Philadelphia tarkoittaa kreikaksi veljellistä rakkautta (philos =rakkaus tai ystävyys ja adelphos = veli) ja philadelphialaiset onki tosi ystävällisiä, mikä on melko epätavallista itärannikkolaisille. 

Musta olis ihana joskus asua Philadelphiassa, mutta sielläkin on kai melko kylmät talvet. :( Ehkä saan sieltä joskus jonkun kivan kesätyön!

Me oltiin muuten just ennen Philadelphian reissua käyty Annapolisissa (pieni satamakaupunki Washingtonin lähellä), josta löydettiin ihana vintagekauppa, josta ostin semmoiset söpöt vegaaniset bootsit ja en malttanut olla laittamatta niitä heti seuraavan päivänä päälle. Not a good idea! Ensinäkin oli hullun kuuma päivä, jtn 30 astetta ja muutenki uudet kengät ja koko päivä kävelyä. Not my finest moments. My feet were killing me, mutta kaikki kehui mun asua ja yks random tyttö pysäytti mut ja pyysi mua sen kuvaan ja päädyin viettää seuraavat 30 min sen mallina :D Joten worth the pain!

This is she

Hola, rakkaat lukijat! What is up?

Mulla on niin paljon kerrottavaa, että en tiedä mistä aloittaa. Mulla meni koko viime viikko töissä, enkä sen takia ehtinyt/jaksanut hirveesti kirjoitella. Tä viikko taas on ollut erittäin hiljainen töiden suhteen. M soitti maanantaina, että ei tarvi tulla ollenkaa töihin ja loput viikosta oon joka päivä päässy/joutunut lähteen töistä aiemmin. Toisaalta on ollu kiva oottaa vähän rennommin viime viikon jälkeen; oon käyny lenkkeilemässä, leffassa, ostamassa scrubsit ja muutenkin pysytellyt kiireisenä. Mutta toisaalta harmittaa, ettei tienaa! Yritän kuitenki olla miettimättä liikaa rahaa ja keskittyä ottamaa kaiken ilon irti mun vapaa-ajasta. 

Tunnen itseni sen verran hyvin, että tiedän, mä voin olla yks päivä ihan pilvissä ja seuraavana päivänä oon taas ihan pohjamudissa, joten imagine my surprise, ku oon vieläkin suunnilleen samoissa tunnelmissa, ku edellisessä postauksessa! Tottakai on huonojakin hetkiä, mutta oon bounce back niistä melko nopeesti. Ennen masennus on ollut se mun oletustila, jota olen pystynyt pakenemaan välillä. Aina se on kuitenkin saanut minut kiinni ja osa minusta odottaa vieläkin, että palaan mun "oletustilaan".

Mulla ei oo nappikuulokkeita, joten lenkkeilessä oon aivan yksi ajatusteni kanssa ja välillä lenkillä oon ruvennu miettimään, että "no, nytkö mä vaan oon onnellinen? Tälläistäkö se on? Näinkö helppoa se oli?" Vaikka ei se tietenkää ollut helppoa. Ei tänne muuttaminen tapahtunut mitenkään sormia napsauttamalla ja sekin, että sain työn niin nopeasti oli puhdasta onnea!

Just ennen muuttoa aloin pelkäämään, että mulla on liian korkea odotukset USAan muuttamisesta. Tosi kauan ajattelin, että voin olla onnellinen vasta, kun asun Jenkeissä, mutta kun viisumijutut alkoi olla kunnossa ja muutto alkoi olla reality, tajusin, että se on vain maa - eikä taivas, sielläkin elämä on vaan elämää ja, vaikka pystyn pakenemaan Suomea, en pysty pakenemaan itseäni and let's be real - jokainen on oman onnensa seppä ja it's not about where you are, it's about what you do with what you have.

Mutta ehkä minä ja Jenkit vaan klikataan... Mä oon erilainen täällä. Kun sain työn aloin välittää siitä mitä syön ja, kun aloin syömään terveellisemmin, aloin liikkumaan ja, kun aloin liikkumaan, aloin olemaan muutenkin aktiivisempi ja, kun aloin olemaan aktiivisempi, aloin olla inspiroituneempi ja motivoituneempi. Oon alkanut pikkuhiljaa tekee suunnitelmia mun tulevaisuutta varten ja, vaikka mun työaikataulu ei vieläkään salli mun mennä niille valokuvauskursseille, joille halusin, niin otin yhteyttä Chicagolaiseen valokuvauskouluun ja ilmoittauduin niiden 1,5 tunnin ilmaiselle intro tyyliselle kurssille.

Mutta, what's more, mä otin yhteyttä läheiseen community collegeen! Kirjoitin niille sähköpostin, joka oli täynnä kaiken maailman kysymyksiä ja siinä luki, että ne vastaa parin päivän sisällä, joten unohdin asian ja menin lenkille ja just kun olin päässy takas kotiovelle, niitten academic advisor soitti mulle ja sovittiin tapaaminen sen kanssa ens maanantaille! Se oli aivan ihana tyyppi. Se kysy tosi paljon mun elämästä ja oli hullun kiinnostunut mun taustasta. Se lupas selittää mulle kaiken mitä mun pitää tietää amerikkalaisesta koulutussysteemistä, auttaa mua tekemään opintosuunnitelman ja, vaikka en meniskään just siihen yliopistoon niin siitä tapaamisesta tulee olemaan paljon hyötyä!

Klik klik klik vaan kuuluu, kun asiat loksahtelee paikoilleen! 

Kun olin pieni, panin merkille miten elokuvien hahmot sanoivat "this is she/he" kun heitä kysyttiin puhelimessa. Siinä ei ollut musta mitään järkeä. Kuvitelkaa jos suomeksi sanottais "tämä on hän". Koska se oli musta niin outoa, aloin pitämään sitä coolina ja haaveilin, että joskus mäkin oon semmoinen ihminen, joka sanoo "this is she". Joten, kun se academic advisor soitti mulle ja kysyi Kristiinaa (btw, mun oikea nimi on Kristiina) mä vastasin "this is..." ja aloin miettimään, että miten sitä lausetta voi oikein jatkaa, kunnes suuni päätti itsenäistyä aivoistani ja muodosti sanan "she". Sit mun aivot sanoi "good job, mouth!" ja loput keskustelusta mun aivot ja suu teki yhteityötä. Anyway, sillä tavalla, toteutin lapsuuden unelmani. :D

Aika vaatimaton saavutus, mutta mulle se oli merkki siitä, että mulla on nyt mahdollisuus olla se kuka haluan olla, paras versio itsestäni ja se Kristiina, jonka tiedän pystyväni olevan!

Ps. musta tuntuu, että tä on maailman sekalaisin postaus, joten pahoittelen, jos kukaan ei tajunnut tästä sanaakaan ja siltä varalta, että on ymmärtänyt, oon lisännyt nä random kuvat, jotka otin vkl Chicagossa ja ei liity postaukseen yhtään mitenkään :D