Mulla on niin paljon kerrottavaa, että en tiedä mistä aloittaa. Mulla meni koko viime viikko töissä, enkä sen takia ehtinyt/jaksanut hirveesti kirjoitella. Tä viikko taas on ollut erittäin hiljainen töiden suhteen. M soitti maanantaina, että ei tarvi tulla ollenkaa töihin ja loput viikosta oon joka päivä päässy/joutunut lähteen töistä aiemmin. Toisaalta on ollu kiva oottaa vähän rennommin viime viikon jälkeen; oon käyny lenkkeilemässä, leffassa, ostamassa scrubsit ja muutenkin pysytellyt kiireisenä. Mutta toisaalta harmittaa, ettei tienaa! Yritän kuitenki olla miettimättä liikaa rahaa ja keskittyä ottamaa kaiken ilon irti mun vapaa-ajasta.
Tunnen itseni sen verran hyvin, että tiedän, mä voin olla yks päivä ihan pilvissä ja seuraavana päivänä oon taas ihan pohjamudissa, joten imagine my surprise, ku oon vieläkin suunnilleen samoissa tunnelmissa, ku edellisessä postauksessa! Tottakai on huonojakin hetkiä, mutta oon bounce back niistä melko nopeesti. Ennen masennus on ollut se mun oletustila, jota olen pystynyt pakenemaan välillä. Aina se on kuitenkin saanut minut kiinni ja osa minusta odottaa vieläkin, että palaan mun "oletustilaan".
Mulla ei oo nappikuulokkeita, joten lenkkeilessä oon aivan yksi ajatusteni kanssa ja välillä lenkillä oon ruvennu miettimään, että "no, nytkö mä vaan oon onnellinen? Tälläistäkö se on? Näinkö helppoa se oli?" Vaikka ei se tietenkää ollut helppoa. Ei tänne muuttaminen tapahtunut mitenkään sormia napsauttamalla ja sekin, että sain työn niin nopeasti oli puhdasta onnea!
Just ennen muuttoa aloin pelkäämään, että mulla on liian korkea odotukset USAan muuttamisesta. Tosi kauan ajattelin, että voin olla onnellinen vasta, kun asun Jenkeissä, mutta kun viisumijutut alkoi olla kunnossa ja muutto alkoi olla reality, tajusin, että se on vain maa - eikä taivas, sielläkin elämä on vaan elämää ja, vaikka pystyn pakenemaan Suomea, en pysty pakenemaan itseäni and let's be real - jokainen on oman onnensa seppä ja it's not about where you are, it's about what you do with what you have.
Just ennen muuttoa aloin pelkäämään, että mulla on liian korkea odotukset USAan muuttamisesta. Tosi kauan ajattelin, että voin olla onnellinen vasta, kun asun Jenkeissä, mutta kun viisumijutut alkoi olla kunnossa ja muutto alkoi olla reality, tajusin, että se on vain maa - eikä taivas, sielläkin elämä on vaan elämää ja, vaikka pystyn pakenemaan Suomea, en pysty pakenemaan itseäni and let's be real - jokainen on oman onnensa seppä ja it's not about where you are, it's about what you do with what you have.
Mutta ehkä minä ja Jenkit vaan klikataan... Mä oon erilainen täällä. Kun sain työn aloin välittää siitä mitä syön ja, kun aloin syömään terveellisemmin, aloin liikkumaan ja, kun aloin liikkumaan, aloin olemaan muutenkin aktiivisempi ja, kun aloin olemaan aktiivisempi, aloin olla inspiroituneempi ja motivoituneempi. Oon alkanut pikkuhiljaa tekee suunnitelmia mun tulevaisuutta varten ja, vaikka mun työaikataulu ei vieläkään salli mun mennä niille valokuvauskursseille, joille halusin, niin otin yhteyttä Chicagolaiseen valokuvauskouluun ja ilmoittauduin niiden 1,5 tunnin ilmaiselle intro tyyliselle kurssille.
Mutta, what's more, mä otin yhteyttä läheiseen community collegeen! Kirjoitin niille sähköpostin, joka oli täynnä kaiken maailman kysymyksiä ja siinä luki, että ne vastaa parin päivän sisällä, joten unohdin asian ja menin lenkille ja just kun olin päässy takas kotiovelle, niitten academic advisor soitti mulle ja sovittiin tapaaminen sen kanssa ens maanantaille! Se oli aivan ihana tyyppi. Se kysy tosi paljon mun elämästä ja oli hullun kiinnostunut mun taustasta. Se lupas selittää mulle kaiken mitä mun pitää tietää amerikkalaisesta koulutussysteemistä, auttaa mua tekemään opintosuunnitelman ja, vaikka en meniskään just siihen yliopistoon niin siitä tapaamisesta tulee olemaan paljon hyötyä!
Klik klik klik vaan kuuluu, kun asiat loksahtelee paikoilleen!
Mutta, what's more, mä otin yhteyttä läheiseen community collegeen! Kirjoitin niille sähköpostin, joka oli täynnä kaiken maailman kysymyksiä ja siinä luki, että ne vastaa parin päivän sisällä, joten unohdin asian ja menin lenkille ja just kun olin päässy takas kotiovelle, niitten academic advisor soitti mulle ja sovittiin tapaaminen sen kanssa ens maanantaille! Se oli aivan ihana tyyppi. Se kysy tosi paljon mun elämästä ja oli hullun kiinnostunut mun taustasta. Se lupas selittää mulle kaiken mitä mun pitää tietää amerikkalaisesta koulutussysteemistä, auttaa mua tekemään opintosuunnitelman ja, vaikka en meniskään just siihen yliopistoon niin siitä tapaamisesta tulee olemaan paljon hyötyä!
Klik klik klik vaan kuuluu, kun asiat loksahtelee paikoilleen!
Kun olin pieni, panin merkille miten elokuvien hahmot sanoivat "this is she/he" kun heitä kysyttiin puhelimessa. Siinä ei ollut musta mitään järkeä. Kuvitelkaa jos suomeksi sanottais "tämä on hän". Koska se oli musta niin outoa, aloin pitämään sitä coolina ja haaveilin, että joskus mäkin oon semmoinen ihminen, joka sanoo "this is she". Joten, kun se academic advisor soitti mulle ja kysyi Kristiinaa (btw, mun oikea nimi on Kristiina) mä vastasin "this is..." ja aloin miettimään, että miten sitä lausetta voi oikein jatkaa, kunnes suuni päätti itsenäistyä aivoistani ja muodosti sanan "she". Sit mun aivot sanoi "good job, mouth!" ja loput keskustelusta mun aivot ja suu teki yhteityötä. Anyway, sillä tavalla, toteutin lapsuuden unelmani. :D
Aika vaatimaton saavutus, mutta mulle se oli merkki siitä, että mulla on nyt mahdollisuus olla se kuka haluan olla, paras versio itsestäni ja se Kristiina, jonka tiedän pystyväni olevan!
Ps. musta tuntuu, että tä on maailman sekalaisin postaus, joten pahoittelen, jos kukaan ei tajunnut tästä sanaakaan ja siltä varalta, että on ymmärtänyt, oon lisännyt nä random kuvat, jotka otin vkl Chicagossa ja ei liity postaukseen yhtään mitenkään :D
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Thank you for commenting ❤