Työnhaku Jenkeissä

En haluais olla semmoinen ulkosuomalainen, joka koko ajan höpöttää miten kaikki on paljon paremmin siellä uudessa maassa mitä Suomessa, mutta pakkoa sanoa, että työnhaku täällä on noin 100x helpompaa ja kivempaa! 

Mulla ei oo hirveästi työkokemusta Suomesta, koska en yksinkertaisesti saanut töitä. Aloin ajattelemaan, että ne ihmiset, jotka sai töitä on jotenki paljon parempia kuin minä ja mitä kauemmin olin ilman töitä sitä vaikeampaa työnhausta tuli. Vihasin, kun ihmiset kysyivätt "mikset mee töihin?" niin kuin se olisi puhtaasti minun päätettävissä.  Muistan miten hain lukion jälkeen töitä kesäksi. Seurasin kaikkia työnhakusivustoa, hain jokaista paikkaa, vein mun hakemuksia ja CVeitä paikallisiin liikkeisiin, pyysin apua työvoimatoimistolta... En saanu yhtäkään soittoa! 

Yliopiston aikana sain pari surkeapalkkaista työpaikkaa, mutta en mitään kunnollista.

Tänne muuttaessa olin valmistautunut hyönhaun olevan vielä vaikeampaa, koska olisin maahanmuuttaja - olisin aina underdog. 

En olisi voinut olla enemmän väärässä. 

Meillä on ollut siellä eläinlääkärissä työnhaku meneillä ja olen itsekin nyt vähän yli pari viikkoa hakenut aktiivisesti töitä ja olen oppinut pari asiaa:

1. CVn on oltava yksisivuinen ja jos se on pitempi, sitä pidetään negatiivisena asiana.
2. Vielä kukaan työnantaja ei ole pyytänyt hakemusta ja kukaan ei ole tuonut oma-aloitteisesti ainakaan meille CVn kanssa hakemusta. Eli hakemuksen kirjoittamninen on helppo tapa erottautua.
3. Muutamia poikkeuksia lukuunottamatta, kaikki työnantajat pyytävät haastatteluun kaikki hakijat
4. Ketään ei kiinnosta sun aksentti, sun kansallisuus tai etninen tausta.

Mutta suurin ero on se, miten monta myöntävää vastausta olen saanut!! Ja vaikka en tietenkään ole voinut ottaa vastaan kaikkia tarjottuja paikkoja niin vitist mitä ihmeitä se tekee itsevarmuudelle. My unemployed times are over!

Anywayss, päätin hakea Whole Foodsiin, koska se on erittäin cool ja trendikäs ketju ja ajattelin, että siellä olis kiva olla töissä ja ehkä löytää samanhenkisiä ihmisiä. Whole Foods on kuitenki yksi niistä paikoista, joka EI kutsu haastatteluun kaikkia hakijoita, joten kun sain soiton sieltä parin päivän päästä siitä, kun olin ladannut CVn ja hakemukseni heidän sivustolle, olin todella innoissani.

Mua haastatteli kaks team leaderiä, joista yks - C oli se, jonka kanssa sovin haastattelun. Olin alussa tosi hermostunut, koska halusin päästä niin kovasti heille töihin, mutta ne oli niin ystävällisiä ja rentoja, että mäki rentouduin ja kun oltiin juteltu joku 15 minuuttia se "mun" team leader sanoi, että se haluaa, että tapaisin yhden heidän managereista, joten mulla oli heti perään toinen työhaastattelu. Se managerikin oli tosi rento ja supportive. Se sanoi usein mun vastausten jälkeen "I like that" ja "awesome" ja haastattelun jälkeen hän sanoi "I like you, Kristiina." ja periaatteessa sanoi, että hänen puolesta minut voidaan palkata, mutta C tekee lopullisen päätöksen.

Hymyilin siinä sitten niin kuin idiootti ja odotin Ctä ja, kun hän tuli takaisin ja tarjosi paikkaa, vastasin myöntävästi ja aloin allekirjoittamaan kaikennäköisiä papereita. Annoin seuraavana päivänä mun two weeks notice siellä eläinsairaalassa ja Whole Foodsissa aloitan kesäkuun puolessa välissä.

Minun kaksi siskoani, äitini ja enoni siis tulevan kesäkuun alussa tänne, joten meni töitten kanssa just täydellisesti niin, että lopetin vanhassa paikassa sen verran ajoissa, että joudun olemaan vain yhden päivän töissä sinä aikana kun he ova täällä ja aloitan uudessa paikassa heti seuraavana päivänä, kun he ovat lähteneet.

Mutta joo. Tän takia en ole ehtinyt kirjoittaa blogia. Oon kirjamellisesti joka päivä joko ollut töissä, hakenut töitä tai ollut haastattelussa. Mutta nyt mulla tulee olemaan enemmän aikaa ja lupasin eräälle lukijalle postauksen itsestäni, joten yritän ainakin sen postauksen saada aikaiseksi täässä pian. Eli jos teillä on jotain kysymyksiä niin kysykää nyt!

City of Brotherly Love

Buu. Mulla on ollu ihan huono päivä. En käynyt lenkillä, oon syöny epäterveellisesti ja muutenkin ollu väsynyt ja huonotuulinen. Joten ajattelin piristää itseäni kirjoittamalla Philadelphian reissusta :)

Philadelphia on ehdottomasti yks mun suosikkikaupungeista! Siellä on niin urbaani ja cool viba, että siellä haluaa vaan olla ja hengittää sitä kaupungin tunnelmaa! Mä kävin ekaa kertaa Philadelphiassa '11, kun olin New Jerseyssä ja lähettiin päiväreissuksi Phillyyn. Käytiin silloin kaikki perus turistikohteet, joten tällä reissulla jätin väliin Rockyportaat ja Liberty bellin ja lähin kierteleen kapungin upeita katuja yksikseni. 

Yks asia, joka oli mun must see listalla oli The Rootseille omistettu seinämaalaus ja kukaan ei saanut edes puhua tai suunnitella mitään muuta, ennen kuin olin nähnyt sen :D Musta on ihanaa miten ylpeitä Rootsilaiset on kotikaupungistaan ja miten ylpeä Philadelphia on The Rootsista! Philadelphiassa on Rootseille omistettu festarikin - Roots Picnic.

Mulle tulee Philadelphiasta vähän mieleen Amsterdam; niillä on molemmilla tosi paljon historiaa, molemmat on kauniita ja arkkitehdillisesti upeita kaupunkeja, mutta hienoista menneisyydistään huolimatta, kumpikin keskittyy tulevaisuuten ja kehitykseen. Luovuutta, liberaaleja arvoja ja innovatiivisuutta pidetään korkeassa arvossa.

Kapungin nimem merkityskin on niin positiivinen ja kuvaa myös hyvin kaupungin luonnetta, nimttäin Philadelphia tarkoittaa kreikaksi veljellistä rakkautta (philos =rakkaus tai ystävyys ja adelphos = veli) ja philadelphialaiset onki tosi ystävällisiä, mikä on melko epätavallista itärannikkolaisille. 

Musta olis ihana joskus asua Philadelphiassa, mutta sielläkin on kai melko kylmät talvet. :( Ehkä saan sieltä joskus jonkun kivan kesätyön!

Me oltiin muuten just ennen Philadelphian reissua käyty Annapolisissa (pieni satamakaupunki Washingtonin lähellä), josta löydettiin ihana vintagekauppa, josta ostin semmoiset söpöt vegaaniset bootsit ja en malttanut olla laittamatta niitä heti seuraavan päivänä päälle. Not a good idea! Ensinäkin oli hullun kuuma päivä, jtn 30 astetta ja muutenki uudet kengät ja koko päivä kävelyä. Not my finest moments. My feet were killing me, mutta kaikki kehui mun asua ja yks random tyttö pysäytti mut ja pyysi mua sen kuvaan ja päädyin viettää seuraavat 30 min sen mallina :D Joten worth the pain!

This is she

Hola, rakkaat lukijat! What is up?

Mulla on niin paljon kerrottavaa, että en tiedä mistä aloittaa. Mulla meni koko viime viikko töissä, enkä sen takia ehtinyt/jaksanut hirveesti kirjoitella. Tä viikko taas on ollut erittäin hiljainen töiden suhteen. M soitti maanantaina, että ei tarvi tulla ollenkaa töihin ja loput viikosta oon joka päivä päässy/joutunut lähteen töistä aiemmin. Toisaalta on ollu kiva oottaa vähän rennommin viime viikon jälkeen; oon käyny lenkkeilemässä, leffassa, ostamassa scrubsit ja muutenkin pysytellyt kiireisenä. Mutta toisaalta harmittaa, ettei tienaa! Yritän kuitenki olla miettimättä liikaa rahaa ja keskittyä ottamaa kaiken ilon irti mun vapaa-ajasta. 

Tunnen itseni sen verran hyvin, että tiedän, mä voin olla yks päivä ihan pilvissä ja seuraavana päivänä oon taas ihan pohjamudissa, joten imagine my surprise, ku oon vieläkin suunnilleen samoissa tunnelmissa, ku edellisessä postauksessa! Tottakai on huonojakin hetkiä, mutta oon bounce back niistä melko nopeesti. Ennen masennus on ollut se mun oletustila, jota olen pystynyt pakenemaan välillä. Aina se on kuitenkin saanut minut kiinni ja osa minusta odottaa vieläkin, että palaan mun "oletustilaan".

Mulla ei oo nappikuulokkeita, joten lenkkeilessä oon aivan yksi ajatusteni kanssa ja välillä lenkillä oon ruvennu miettimään, että "no, nytkö mä vaan oon onnellinen? Tälläistäkö se on? Näinkö helppoa se oli?" Vaikka ei se tietenkää ollut helppoa. Ei tänne muuttaminen tapahtunut mitenkään sormia napsauttamalla ja sekin, että sain työn niin nopeasti oli puhdasta onnea!

Just ennen muuttoa aloin pelkäämään, että mulla on liian korkea odotukset USAan muuttamisesta. Tosi kauan ajattelin, että voin olla onnellinen vasta, kun asun Jenkeissä, mutta kun viisumijutut alkoi olla kunnossa ja muutto alkoi olla reality, tajusin, että se on vain maa - eikä taivas, sielläkin elämä on vaan elämää ja, vaikka pystyn pakenemaan Suomea, en pysty pakenemaan itseäni and let's be real - jokainen on oman onnensa seppä ja it's not about where you are, it's about what you do with what you have.

Mutta ehkä minä ja Jenkit vaan klikataan... Mä oon erilainen täällä. Kun sain työn aloin välittää siitä mitä syön ja, kun aloin syömään terveellisemmin, aloin liikkumaan ja, kun aloin liikkumaan, aloin olemaan muutenkin aktiivisempi ja, kun aloin olemaan aktiivisempi, aloin olla inspiroituneempi ja motivoituneempi. Oon alkanut pikkuhiljaa tekee suunnitelmia mun tulevaisuutta varten ja, vaikka mun työaikataulu ei vieläkään salli mun mennä niille valokuvauskursseille, joille halusin, niin otin yhteyttä Chicagolaiseen valokuvauskouluun ja ilmoittauduin niiden 1,5 tunnin ilmaiselle intro tyyliselle kurssille.

Mutta, what's more, mä otin yhteyttä läheiseen community collegeen! Kirjoitin niille sähköpostin, joka oli täynnä kaiken maailman kysymyksiä ja siinä luki, että ne vastaa parin päivän sisällä, joten unohdin asian ja menin lenkille ja just kun olin päässy takas kotiovelle, niitten academic advisor soitti mulle ja sovittiin tapaaminen sen kanssa ens maanantaille! Se oli aivan ihana tyyppi. Se kysy tosi paljon mun elämästä ja oli hullun kiinnostunut mun taustasta. Se lupas selittää mulle kaiken mitä mun pitää tietää amerikkalaisesta koulutussysteemistä, auttaa mua tekemään opintosuunnitelman ja, vaikka en meniskään just siihen yliopistoon niin siitä tapaamisesta tulee olemaan paljon hyötyä!

Klik klik klik vaan kuuluu, kun asiat loksahtelee paikoilleen! 

Kun olin pieni, panin merkille miten elokuvien hahmot sanoivat "this is she/he" kun heitä kysyttiin puhelimessa. Siinä ei ollut musta mitään järkeä. Kuvitelkaa jos suomeksi sanottais "tämä on hän". Koska se oli musta niin outoa, aloin pitämään sitä coolina ja haaveilin, että joskus mäkin oon semmoinen ihminen, joka sanoo "this is she". Joten, kun se academic advisor soitti mulle ja kysyi Kristiinaa (btw, mun oikea nimi on Kristiina) mä vastasin "this is..." ja aloin miettimään, että miten sitä lausetta voi oikein jatkaa, kunnes suuni päätti itsenäistyä aivoistani ja muodosti sanan "she". Sit mun aivot sanoi "good job, mouth!" ja loput keskustelusta mun aivot ja suu teki yhteityötä. Anyway, sillä tavalla, toteutin lapsuuden unelmani. :D

Aika vaatimaton saavutus, mutta mulle se oli merkki siitä, että mulla on nyt mahdollisuus olla se kuka haluan olla, paras versio itsestäni ja se Kristiina, jonka tiedän pystyväni olevan!

Ps. musta tuntuu, että tä on maailman sekalaisin postaus, joten pahoittelen, jos kukaan ei tajunnut tästä sanaakaan ja siltä varalta, että on ymmärtänyt, oon lisännyt nä random kuvat, jotka otin vkl Chicagossa ja ei liity postaukseen yhtään mitenkään :D

in·spired

inˈspī(ə)rd/

adjective

1. 1.

   of extraordinary quality, as if arising from some external creative impulse.

   "they had to thank the goalie for some inspired saves"
2. 2.

   (of air or another substance) that is breathed in.

   "inspired air must be humidified"
3. 
   

Dudes, I'm so inspired. Useiden sattumusten seurauksena, en ottanut hirveen paljon kuvia Washington D.C./Philadelphia, PA reissulla, mutta silti kuvien seasta löytyi pari otosta, joihin olen melko tyytyväinen. Saatan kuullostaa kunnon douchebagiltä, mutta pakko sanoa, että rakastan tätä mun viimeistä Philadelphiassa otettua kuvaa! 

Olin kävellyt koko päivän pitkin kuumia ja aurinkoisia Phillyn katuja ja, kun aurinko alkoi laskea ja lähettiin ajaan takas Washingtoniin päin mun sydän oli täynnä. Musta tuntui niin kuin olisin viettänyt koko päivän vanhan ystävän kanssa, joka tuntee mut paremmin kuin kukaan muu, joka osaa sanoa just oikeat asiat ja tietää, mikä saa mut hyvälle tuulelle. Olin niin onnellinen, motivoitunut ja inspiroitunut. Kun päästiin autoon, olin aivan puhki, mutta kun ajettiin George C Platt siltaa pitkin, keräsin viimeiset voiman rippeeni ja nappasin tän kuvan. En ajatellut valoa, asettelua tai muuta. Painoin vaan nappia ja jollain ihmeen kaupalla sain vangittua kaikki ne tunteet yhteen kuvaan ja nyt, joka kerta, kun nään tän kuvan tunnen pienen palan sitä tunnekuohua, joka mut valtasi kuvanotto hetkellä.

Vaikka edellisessä postauksessa sanoinkin, että tarvin taukoa matkustelusta, niin yksi päivä Philadelphiassa oli just se mitä tarvitsin ja juuri tän matkan ansioista, voin nyt rauhassa stay put. Mulla on sen reissun jälkeen ollut niin inspiroitunut ja tyyni olo. On vaan jotenkin niin hyvä fiilis, kun tietää, että mikä tahansa on mahdollista ja, että asiat on omissä käsissä. Ja ennen kaikkea, Philadelphia auttoi mua ymmärtämään mitä oikein haluan. 

Tämän kuvan ja Philadelphian antaman inspiraation myötä, muutin vähän blogini ulkoasua ja otin yhteyttä lähellä olevaan kouluun, joka järjestää valokuvauskursseja. Ajattelin, että jos valokuvaus voi saada mut niin iloiseksi, I must do it more :) Tällä hetkellä teen töitä melkein 7 päivää joka viikko, (part time my ass) joten en voi osallistua tunneille just nyt, mut sain sovittua koulun kaa sillee, et voin mennä sinne heti, kun aikataulut mätsää!

Mitä mieltä olette blogin uudesta ulkoasusta ja tuleeko teille asti yhtään mitään fiilistä mun valokuvasta? :)

Sweet Home Chicago

She's back! Kirjoitin jo viime torstaina postauksen, mutta tein jotain väärin ja Blogger ei julkaissut sitä seuraavana aamuna, eli iltapäivällä Suomen aikaan, niin kuin olin tarkoittanut. Mut ei mitään, koska mulla on nyt ollut enemmän aikaa käsitellä loman jälkeisiä tunteita. So, here they go.

Vaikka oli ihana olla lomalla, olla stressaamatta töitä ja olin ihan elementissäni, kun sai taas olla reissun päällä niin oli kiva palata kotiin. Mulla meni koko viime vuosi matkustaessa ja vaikka mä rakastan matkailua ja jos "travelsexual" was a thing, edustaisin ehdottomasti sitä. Mutta niin kuin kaikissa suhteissa, ensin pitää rakastaa itseään, että voi rakastaa toista. En väitä, ettenkö nauttinut jokaisesta viime vuoden matkastani, mutta tiedän, että olisin nauttinut niistä vielä enemmän, jos olisin oikeasti ansainnut ne.

Olin viime vuoden helmikuusta kesäkuuhun Pietarissa vaihdossa ja luulin, että muutan elokuussa jo tänne, joten ennen sitä mulla oli kova kiire käydä vielä kerran Tel Avivissa, joka on yksi mun lempikaupungeista ja Barcelonassa, jossa en vielä ollut koskaan käynyt. Ajattelin, että koska tuun kuitenki tänne tekeen töitä, niin sama käyttää opintotuki matkailuun. Sitten kävi ilmi, että isä teki pienen virheen viisumin kaa ja en voinut muuttaa. No sitten tä mun "vielä kun oon Euroopassa" jatkui ja jatkui, kunnes olin käyttänyt koko opintolainan lentolippuihin ja hostelleihin!

Se oli ihanaa aikaa, mut yhtäaikaa tosi rankkaa. Odotin koko ajan, että milloin pääsen muuttamaan ja aloittamaan mun elämän oikeesti. Välillä olin ihan masentunut ja luulin, että en ikinä saa viisumia. Välivuosi reisussa voi olla mahtava juttu, mutta ei silloin, kun olis motivaatioita tehdä töitä tai, kun tavoitteena on säästää rahaa - ei tuhlata sitä.

Joten tä meidän Washingtonin matka tuli vähän huonoon aikaan siinä mielessä, että olin just ehtinyt saada otteen tästä mun uudesta elämästä, kun pitiki jo pyytää vapaata ja pakata laukut. And again, nautin kyllä ja elin hetkessä, mutta olin myös levoton. Varsinkin Philadelphiassa, johon ajettiin päiväksi. Oon ollu Phillyssä kerran aikaisemminki, mutta tällä reissulla rakastuin siihen vielä syvemmin ja, kun istuttiin puistossa piknikillä ja mä katoin ympärillä olevia kaveriporukoita ja pareja, mulle tuli semmoinen pikku ahdistuskohtaus. Halusin vaan äkkiä palata kotiin, tehdä töitä, säästää rahaa, että mäki voisin muuttaa kaupunkiin ja elää samanlaista kaupunkielämää!

Eli ikävä kyllä, vaikka rakastan matkailua koko sydämeni pohjasta, mun ja sen suhde ei oo kovin terve tällä hetkellä. I need some me time. Joten matkailu, "I'm gonna say the one thing you aren't supposed to say. I love you... but I love me more. I've been in a relationship with myself for 49 years and that's the one I need to work on." 

Okei, en vielä ollut 49 vuotta suhteessa itseni kanssa, mutta muuten tä lainaus sopii tähän tilanteeseen!

Kun kerroin siskolleni reissustani hän sanoi "mä oon kyllä niin kateellinen sulle" ja sekunnin päästä jatkoi "no ei, en mää oo kateellinen sulle, ku sä oot niin fucked up". Jäin miettimään sitä pitkäksi aikaa ja mietin, miten fucked up oon oikeesti ollut! Niin kauan. Mutta musta tuntuu, että vihdoin I'm getting unfucked up.

Oon tytyväinen siellä, missä oon: mulla alkaa olla selkeitä tulevaisuuden suunnitelmia ja tavoitteita ja alan hahmoittaa mitä haluan ja mitä en halua tehdä "isona". Vaikka kaikki ei läheskään oo täydellistä, esim, mulla ei oo minkäänlaista sosiaalista elämää täällä. Mutta mulla on liput MUMFORD AND SONSIN KEIKALLE! Ja niissä on jo tarpeeksi elämäntarkoitusta mun koko elämälle.

The Rootseille omistettu seinä Philadelphiassa

The Case of Stolen Identity

Pitihän se tietää, että mun identiteettivarkauden takana on kaikista ovelin ja viekkain olento, josta kukaan oon koskaan kuullut - äitini. Otin yhteyttä kaikkiin ihmisiin, joiden koneella oon joskus edes voinut olla YouTubessa tai muulla Google-tilillä, mutta kukaan ei ollut kommentoinut mun blogiin... (btw, thanks guys) Joten maanantaina, kun mulla oli vapaapäivä, juttelin äidin kaa Skypessä ja kysyin vaan varmuuden vuoksi, että eihän hän ole kommentoinut mun blogia.

Ihan vaan taustatiedoksi, että vaikka äitini on erittäin älykäs ja lahjakas nainen, IT-taidot eivät ole hänen vahvuutensa. Kun aikoinaan muutin pois kotoa, luulin, että äiti joutuu ruveta maksamaan laskuja pankissa. Mutta äiti yllättää aina! Hän oppi maksamaan laskut nettipankissa, postamaan kuvia Facebookkiin ja viime viikosta lähtien hän osaa kommentoida Bloggerissa.

Vaikka olen erittäin ylpeä äitini saavutuksista, ei ehkä anna kovin imartelevaa kuvaa musta jos mun kommenttiboksi on vaan täynnä Krisin kommentteja joihin Kris vastaa :D Joten Äiti, uusi haaste! Tee oma Bloggerkäyttäjä ja rupea kommentoimaan sillä! You can do it! I know you can!

Nyt, kun olen selvittänyt mun mysteerini, I'm back on track ja aion pian julkaista postauksen eri tupakkalajikkeista. Hahah, en sentään, mutta sen voin sanoa, että oon täällä hetkellä auton kyydissä, matkalla O'Harelle ja tänään lähtee lento kaupunkiin, johon sijoittuu lukematon määrä elokuvia ja tvsarjoja. Arvauksia, että mikä paikka on kyseessä?

Vinkki: siellä asuu yksi tosi kuuluisa Kenialainen ;)

Äiti ja tytär

Someone stole my identity!!

The creepiest thing happened. Joku kommentoi mun edellistä postausta mun omalla käyttäjällä!! En tiiä miten se on mahdollista, mut poistin kommentin, vaihdoin mun salasanan ja otin yhteyttä Googleen. Enpä taida tänne enempää kirjoitella, kunnes selvitän mitä on oikein tapahtunut!

Till we meet again!

Pete

Yks asia, joka oli mun "heti, kun muutan Jenkkeihin" to do -listalla, oli aloittaa vapaaehtoistyö eläinten kanssa ja aloittaa sijaisvanhemmaksi kodittomille eläimille. Mä olisin voinut mennä suoraan lentokentältä animal shelteriin ja hakea meille minkä tahansa eläimen! Varsinkin, kun alussa en tehnyt hirveesti muuta kuin istuin kotona ja mietin tulevaisuutta, joten mulla olis ollut paljon aikaa viettää sen eläimen kanssa. Mutta isä suostui vain kissaan ja vain sillä ehdolla, että mulla olis oma auto, että voisin itse huolehtia kaikista sen kissan tarpeista . Joten heti, kun sain auton, kirjoitin lähimpään animal shelteriin ja sovin tapaamisen niitten fostervastaavan kanssa.

Eksyin pari kertaa matkalla, mutta kun vihdoin pääsin perille, jouduin odottaa siellä ehkä jonku 10 minuuttia, joten kerkesin seurata  mitä työntekijät ja vapaaehtoistyöntekijät teki ja katsella surullisen näköisiä nukkuvia kissoja ja koiria. Sit se nainen, jonka kanssa sovin tapaamisen, tuli, esitteli itsensä ja halas mua. Se oli tosi ystävällinen ja ihana. Se piti mulle pienin infobreeffauksen sijaisvanhemmuudesta ja sit vei mut yhden jätkän luo, joka esitteli mulle komean pörröisen pojan - Peten. Ne sanoi, että Pete on ihan hirveän pelokas ja tarvii enemmän huomiota kuin mitä niillä on aikaa antaa.

Kun ne kysyi, että haluanko ottaa sen, en epäillyt hetkeäkään! Sain mukaan sen peiton ja sängyn, kissan vessan, kantokopin ja ruokaa. Kun se poika antoi mulle ruokaa, se alkoi kertoa, et Pete on tosi nirso ja syö vaan kalaa ja samalla mainitsi, että on itse kasvissyöjä ja, kun mä kerroin, että oon vegaani se vaan huudahti "I love you! I don't even know you, but I love you". Olin siellä ehkä vähän yli puol tuntia siellä ja musta tuntui, että kaikki siellä otti mut heti avosylin vastaan ja, et ne on my kind of people. Tuli semmoinen olo, että mun pitäis olla siellä, auttaa niitä eläimiä ja olla niitten ihmisten kanssa, että kuulun sinne!

Oon aina haaveillut työpaikasta, josta sais hyvää palkkaa ja, että voisin syödä kallista luomuruokaa, kasvattaa vihanneksia ja hedelmiä omassa puutarhassa ja lahjoittaa kaiken maailman hyväntekeväisyyksiin ja muihin, mutta oon pikkuhiljaa alkanut hyväksyä, ettei semmoinen tee mua välttämättä onnelliseksi. Tai siis, tottakai noi kaikki tekis mut erittäin onnelliseksi, mut en usko, et pystyn tekee työtä, jota en koe tärkeäksi, vain rahan vuoksi. Musta tuntuu, et vaikka  haluaisinn laittaa itseni etusijalle, niin todellisuudessa se ei tekis mua onnelliseksi ja musta tuntuis, etten oo true to myself. Luulen, et mut tekis onnellisemmaksi pienipalkkainen työ, jossa joka päivä olisin hyvien ihmisten ympäröimänä, josta nauttin ja, jossa saisin tehdä hyvää.

Ehkä löydän joskus työn, josta saa hyvää palkkaa + tekee maapallosta vähän paremman paikan. Fingers crossed!!

Anyway, toin Peten (sen oikea nimi on Pedee tai Peetee tai PD, mutta se kuullosti niin tyhmältä, et kutsun sitä vaan Peteksi) kotiin ja oon vaan silitelly sitä. Se on niiiiin säikky ja pelokas. Se vaan piileskelee vessassa tai sohvan alla. Päätin viedä sen sängyn sen lempipiilopaikkaan eli pöntön taakse, että sillä olis edes mukava ja lämmin, mut en usko, että sitä hirveesti lohduttaa. Mua turhauttaa, kun en voi helpottaa sen olo mitenkää muuten ja nään, että sitä pelottaa ja, että sillä on paha olla. Oon yrittäny antaa sille tilaa, mut kuitenki silittäny sitä paljon, koska se nauttii siitä ja saa hulluja hellyyspuuskia ja joskus se jopa uskaltautuu menee selälleen ja antaa mun rapsuttaa sen mahaa :) Oon aika nopeeta vauhtia rakastumassa siihen ja en tiedä, miten voin luopua siitä joku päivä! Toivottavasti se alkaa saamaan itsevarmuutta, että se vois olla kunnon kissa ja nauttia elämästä täysin rinnoin! Se niin ansaitsee sen, koska en halua edes kuvitella mitä kaikkea se on kokenut, ku se on niin traumatisoitunut ja menettänyt silmänkin jossain matkan varrella.

Meidän uus kämmpis

Kris doesn't share food!

Oh wait, that's Joey.

Selvisin 9. tuotantokauteen Frendejä, ennen kuin mun oli pakko tehdä pizzaa! Aikamoinen saavutus, don't you think? Seriously, could there be any more pizza on that show? Koska yritän koko ajan tehdä vaikutuksen isään mun vegaaniruoanlaitolla, tein koko homman alusta loppuun itse ja voi dear god miten hyvää siitä tuli. Tein yhdessä vaiheessa Suomessa koko ajan pizzaa, mutta käytin valmispohjia, koska olin laiska, mutta omatekoinen on niin paljon parempaa, että se on todellakin vaivan arvoista. Sitäpaitsi leipominen on hauskaa! Saa syödä taikinaa ja kuvitella, että on töissä oikeassa pizzeriassa!

Tein myös pari päivää sitten vegemakaroonilaatikkoakin, mutta en ikinä muista ostaa vegeruokakermaa, niin käytin kookosmaitoa. Tuli hullun hyvää! Isä ei oo varmaan 15 vuoteen syönyt makaroonilaattikkoa, niin hänkin oli innoissaan. Tosin, hän on aina innoissaan, kun kokkaan koska I'm so damn good. Seriously, en halua vaikuttaa itserakkaalta, mut mä oon itsekin aina innoissani, kun kokkaan :D Mut silti, parasta kokkaus on silloin, kun saa kokata muille... ja kuulla kehuja. :))

YUM!!

Could it be, that I'm growing up?

En oo ikinä aiemmin miettinyt asiaa, mut tajusin, etten koskaan ajatellut aikuistuvani. Tiedän, että mä vanhenen,siitä mulle ei oo epäilystäkään, mutta en nää itseäni ostamassa taloa, menevän naimisiin tai perustamassa perhettä. Enkä tarkoita, etten näe itseäni tekemässä näitä asioita lähitulevaisuudessa.. En näe näitä mun tulevaisuudessa lainkaan! Apua! I'm gonna die alone!

Don't get me wrong, oon niiin innoissani, että mulla on oma auto! Mutta rehellisesti, mua alkoi vähän ahdistaa; mulla on oma sänky, mulla on työ, mulla on auto, WHO AM I?? Olin jo omaksunut vastuuttoman rolling stonen identiteetin ja nyt yhtäkkiä mä oon asettunut jonnekin ja mulla on more or less asiat järjestyksessä? This is so not me! Mä oon niin sekaisin. Välillä musta tuntuu, etten tunne itseäni ollenkaan, että mun pitää vaan unohtaa kaikki mitä luulin tietäväni ja yrittää tutustua itseeni uudelleen. Luulis, että jos viettää jonkun kanssa aikaa 24/7 21 vuoden ajan, olis jo oppinut jotain, mutta ei.

Argh! Tarvin taukoa mun aivoista.

Jos unohdetaan hetkeksi mun identiteettikriisi, niin kerron auton ostosta. Auton etsiminen oli mun vastuulla ja käytiin kattoo parikin autoa, ennen kuin löysin maanantaina Graigs Lististä ihanan punaisen Toyota Yariksen, jonka ilmoitus oli ollut vasta 2 tuntia sivulla. Tekstasin heti omistajalle ja sovin seuraavalle päivälle tapaamisen. Mentiin paikan päälle ja meitä odotti auton omistajan äiti, joka oli aivan ihana ja vaikutti tosi rehelliseltä, se esim sanoi "we're honest people". Käytii koeajamassa ja päätettiin ostaa auto, saatin vähän hintaa alemmas, mutta koska he olivat saaneet niin paljon yhteydenottoja ja auton hinta oli jo valmiiksi paljon halvempi, mitä dealershipeissä myytiin, niin ei uskallettu tinkiä hirveästi.

Sitä paitsi, se äiti oli tosi hyvä myyjä! Ja itse auton omistaja toivoi kovasti, että ostettasi auto, koska hän halusi, että auton ostaisi tyttö. Kun tehtiin jo kauppoja isäkin tuli pihalle ja kertoi mitä kaikkea hän on tehnyt autolle. En tajunnut siitä mitään muuta kuin, että siihen on asennettu stereot, mutta tuli semmoinen olo, että autosta on huolehdittu hyvin. Lopuksi se äiti halas mua ja onnitteli hirveesti ja se tytärkin tekstas heti "Have fun with your new car!! Drive safe hun :) you'll love it!" :D Söpö perhe.

Oon nyt virallisesit auton omistaja. Oon miettinyt nimiä, mut mulle ei tuu mieleen muuta kuin Hoodie as in Little Red Riding Hood, se olis samalla homage Hoodie Allenille. Pretty good, right? Vai onko teillä parempia ehdotuksia?

Aina, kun nään Hoodien, en voi uskoa, että hän on mun! Also, rupean joka kerta laulaan Stevie Wonderin "Isn't She Lovely" :D Btw, kuvasta huomaa, ettei se meidän intiaanitalvi kestänyt kauan! Onneksi!

I've been working like a dog

Musta tuntui maanantaina niin kuin en olis eläessäni tehny päivääkään töitä ja en varmasti oo koskaan ollu töiden jälkeen niin väsyny, vaikka mä on sentään ollut töissä tehtaassa! En tiedä miten ihmiset saa töiden jälkeen mitään aikaiseksi!! Olin maanantaina kuuden tunnin jälkeen niin poikki, etten halunnut tehdä yhtään mitään. En pysty ymmärtämään edes miten siskoni tekee joka päivä 8 tuntia töitä ja kirjoittaa vielä töiden jälkeen gradua, saati sitten äitejä, jotka töiden jälkeen kokkaavat ja vievät lapsiaan harrastuksiin ja muihin ja ylläpitävät vielä omia harrastuksia. EN YMMÄRRÄ MITEN TÄÄ YHTEISKUNTA PYSYY PYSTYSSÄ.

Anyway, maanantai alkoi sillä, että heräsin oh so early, että hetken jo mietin, että onko se työpaikka nyt oikeesti tärkeempää, mitä se, että sammutan herätyskellon ja jatkan unia. Oikeastaan heräsin siihen, että säikähdin ajatuksiani ja pingoin pesemään hampaita. Söin nopeasti aamupalan, puin ja lähdin god damn winter wonderlandiin tallastelemaan. Yup, tänne tuli kunnon intiaanitalvi ja M (respan työntekijä, joka opettaa mulle kaiken) ja minä oltiin ainuita, jotka ei myöhästytty. Kaikki asiakkaat, eläinlääkärit ja eläinlääkärien avustajat olivat myöhässä. Jopa maalajista vain kaksi tuli paikalle, koska muut joutuivat kolariin. Täällä menee nähtävästi kaikki ihan sekasin, kun sataa vähän lunta. Fine! Paljon lunta.

Haluaisin muistuttaa, että kaikki oli jo kauan sitten sulanut, aurinko paistoi ja ihmiset kulki sortseissa

Sään ja remontin lisäksi paikan koneet eivät toimineet, joten siellä oli melkoinen sekasorto käynnissä ja yhdessä vaiheessa M käveli vain ympäriinsä ja toisti "I'm so confused". Maanantai on myös kaikista kiireisin päivä, koska se on ensimmäinen viikonlopun jälkeen (ette varmaan tienneet tätä). Sain niin paljon tietoa niin lyhyessä ajassa, että käsittelen sitä vieläkin ja maanantai meni pääkipua potiessa. Mut, vaikka se oli ihan hullun rankkaa ja varsinkin asiakkaille soittaminen ja puhelimeen vastaaminen oli hullun pelottavaa, niin innoistuin ihan hulluna, koska mulle tuli sitä työtä tehdessä niin tärkeä olo. Kuullostaa ehkä tyhmältä, mut olin suoraan vaikuttamassa jonkin eläimen hyvinvointiin ja eläinten näkeminen koko ajan työpaikalla on vaan jotenkin niin piristävää! Siitä tulee hullun hyvälle miellelle :) Niin hyvälle mielelle, että vaikka olin aivan puhki, fyysisesti ja henkisesti, tein vielä kotiin tultua tunnin lumitöitä!

Tiistai oli paaaljon helpompi, ensinäkin, koska olin vain 4 tuntia, mutta myös koska se ei ollut niin kiireinen päivä ja moni oli jo tuttua. Silti, oon vielä vähän epävarma onko musta tähän työhön, koska puhelimessa oleminen on mulle niin vaikeeta, koska asiakkaiden nimet on ihan omituisia, ne tavaa ne niin nopeasti ja meinaan kuulla numerotkin väärin. I dunno, I dunno, but I'll try my damn best!!

Kris ❤ life

Musta tuntuu, että epätietouteni mun tulevaisuudesta on ollut suurin syy mun tyytymättömyyteen elämässä. Vaikka mulla on uskomattomia ystäviä, ihana perhe ja mulla on ollut onni matkailla ihnissa paikoissa, niin mä en oo koskaan onnistunut olemaan onnellinen pitkällä aikavälillä. Nyt, kun sain (en voi vieläkään uskoa sitä!) sen receptionist/vet assistant paikan, musta tuntuu, että voin oikeesti rauhoittua ja keskittyä muihin elämäni osa-alueisiin. Odotin Suomessa tekemättömänä viisumiani 7kk, mutta se oli jotenkin niin vaikeeta aikaa, että vaikka mulla olis ollut vaikka kuinka paljon aikaa, en tehnyt mitään järkevää. Mä aloin oikeesti uskoa, että oon laiska ja siksi oon onneton. Mut nyt tiedän, että olin laiska, koska olin onneton (en halua käyttää sanaa masentunut).

Oon ollut aivan eri ihminen, saatuani työpaikan. Mä oon tehnyt joogaa joka päivä, käynyt juoksulenkeillä, syönyt terveellisemmin ja oon ollut paljon itsevarmempi, iloisempi ja energisempi! Pääsin jopa ajokokeeni läpi ensi yrittämällä! Vaikka ei sillä täällä ole hirveesti väliä, koska kokeen saa uusia vuoden sisällä niin monta kertaa kuin haluaa ilmaiseksi. Ajokortti - $20 well spent.

Tuntuu oikeesti ekaa kertaa pitkään aikaan, että kehityn, että meen eteenpäin elämässä ja, vaikka mulla ei oo vieläkään mitään selvää tulevaisuuden suunnitelmaa, oon iloinen, etten enää leiju vaan tietämättömänä ilmassa. Oon niin ylpeä itsestäni, etten jäänyt opiskelmaan alaa, joka ei kiinnosta mua vaan lähdin, vaikka mua ei odottanut täällä mikään työ- tai opiskelupaikka.

En voi uska, että oon niin kauan vaan pelännyt, etten tuu ikinä saamaan työpaikkaa, josta tykkäisin, mutta tässä mä vaan oon sunnuntaina odottamssa malttamattomana maanantaina. Jo on päiviin eletty!

Hyvää alkavaa viikkoa kaikille! :)

The American Dream

Vajaa vuosi sitten kirjoitin Pietarissa amerikanismin kurssia varten esseen amerikkalaisesta unelmasta. Silloin se tuntui ihan kaukauiselta ajatukselta ja todellisuudesta iralliselta idealta. Tuntui, että koko idea koostui vain parin ihmisen (Oprah, Steve Jobs) tuhkimotarinasta ja, että oikeassa elämässä ei voi saada samanlaisia mahdollisuuksia. En todellakaan esseetä kirjoittaessa ajatellut, et "sitten kun mä muutan Jenkkeihin mäki rikastun ja tuun kuuluisaksi". Ajattelin, että muutan isän luo ja yritän saada mitä tahansa töitä, säästää rahaa ja miettiä mitä oikeesti haluan ja alkaa tekee töitä sen eteen, mitä oikeasti haluan!

Kerroinki jo miten kävin viemessä mun CV:n ja hakemuksen läheiseen eläinlääkäriin. Well, what I didn't tell is, että mulla oli perjantaina sinne työhaastattelu. Ne soitti mulle maanantaina ja sain haastatteluajan vasta perjantaiksi ja, ku perjantaina tulin paikalle, siellä oli muitakin hakijoita ja olin 100% varma, et there's no way in hell, et ne palkkaa mut, kun nillä on niin paljon amerikkalaisia hakijoita, jotka puhuu täydellistä englantia, joilla on suosittelijat jne.

MUTTA, kun näin, että haastattelija oli intialaistaustainen mies, rauhoituin. Ajattelin, että eipäs ainakaan tarvi stressata kieltä ja vaikka olin jo jollain tasolla luovuttanut työpäikän suhteen, ajattelin että ainakin saan kokemusta työhaastattelusta. Haastattelija oli eläinlääkäri ja paikan director, kutsukaamme häntä nimellä Dr. B. Dr. B kyseli musta ja kertoi itsestään ja miten vaikeeta hänellä oli alussa, kun hän muutti Jenkkeihin 60-luvulla. Meillä oli paljon yhteistä ja hän esim arvasi, että olen perheen nuorin, koska hänkin on. Hän sanoi, että on ollut minun kengissä ja tietää miten vaikeata alussa on ja antoi minulle mahdollisuuden vakuuttaa hänet, että olen parempi valinta, mitä amerikkalaiset, joille kaikki olisi helpompaa ja joiden entisille työnantajille hän voi soittaa.

Dr. B selitti, miten hän haluaa auttaa minua ja luottaa minuun, niin kuin joku oli luottanut häneen. Jossain vaiheessa haastattelua, aloin vain ajatella, että "en voi uskoa, että oon oikeesti tässä tilanteessa". Se tuntui ihan joltain elokuvakohtaukselta ja, kun Dr. B puhui miten hän haluaa auttaa minua, että hän haluaa, että olisin "success story" ja miten näkee itsensä minussa - en osaa edes selittää miten otettu olin hänen sanoista, siitä miten hän katsoi suoraan silmiin ja mitän hän puhui minulle, niin kuin tyttärelle. Aloin itkemään. Yritin pidätellä. Oikeesti. Kuka nyt haluais itkeä TYÖHAASTATTELUSSA, jossa pitäis antaa paras mahdollinen kuva itsestään. Nobody! Mutta minä itkin ja Dr. B ojensi minulle semmoisen tissue boxin, millaisia näkee aina elokuvissa tai Ellenissä. Niin kuin puhuttiin siskon kaa "se meni just niin kuin elokuvissa".

Dr. B ehdotti, että koska hän ei tiedä minusta mitään, et olisin viikon ensin volunteer heillä, minkä jälkeen mä voin päättää haluanko jäädä ja he voivat päättää sovinko työhön. Olin ihan onnessani ja toistin vaan "thank you so much!" Kun oltiin sovittu käytännön jutuista, hän antoi minulle vesipullon, koska niin kuin tiedämme elokuvista, tyttö tarvii vettä itkettyään! :D Oy vey. Lähtiessä halusin halata Dr. Btä, mutta ajattelin, että se olis ihan liikaa ja kättelin häntä ja toistin vaan "thank you so much, thank you so much, have a nice day, thank you so much!"

Tämmöinen taivas oli sinä iltana, kun sieltä eläinsaaraalasta soitettiin

Haastattelun jälkeen 1. halusin olla isona Dr. B ja 2. en voinut uskoa onneani. En kirjaimellisesti uskonut, että sain paikan ennen kuin minulle maanantaina soitettiin, että voinko aloittaa maanantaina 8lta aamulla! Luonnollisesti, mulla ei oo vielä työsopparia ja ne voi viikon jälkeen päättää, etten sovi työhön, mutta toivon, ettei niin käy. En oo kirjoittamatta tästä vain siksi, että voin "saada potkut", koska tä ei oo eikä koskaan tuu olemaan semmoinen kulissiblogi, jossa kirjoitetaan vaan, kun kaikki on hyvin ja kaikki onnistuu.

Mutta näin, aivan sattumalta, kompastelin omaan amerikkalaiseen unelmaani. En itse edes tohtinut unelmoida oikeasta työstä eläinten parissa. Olin jo katsonut, missä voin tehdä vapaaehtoistyötä eläinten kanssa sitten, kun saan auton. Ja nyt tuun saamaan palkkaa sellaisesta työstä, mitä olin valmis tekeen ilmaiseksi! Mun nimike olis receptionist/vet assistant ja Dr. B sanoi, että mulla on sit mahdollisuus saada yllennyksiä/edetä tällä uralla.

Jos tätä blogia lukee joku, joka ei tiedä mitä haluaa ja pelkää tulevaisuutta, fear not! Siihen tarvitaan vaan yks työpaikka ja yhtäkkiä kaikki tuntuuu oikealta ja ajatus töihin menemisestä ei ahdista. Trust me - ekaa kertaa moneen vuoteen, oon innoissani tulevaisuudestani (uramielessä). Oikeesti, en malta odottaa maanantaita!!! Ja kiitos Jlle, joka auttoi mua CVn ja hakemuksen tekemisessä <3

Ps. Tän blogin nimen pitäis varmaan olla "emotional rollercoaster". :D

St. Paddy

Tiistaina on Pyhän Patrikin päivä, mutta täällä juhlittiin sitä jo tänä viikonloppuna ja ei mitenkää pienellä mittakaavalla, think vihreä Chicagojoki, paljon vihreisiin pukeutuneita juhlijoita ja kaks paraatia, jopa ilma tuoksui vihreältä, if you know what I mean. Lähdin lauantaiaamulla lähijunalla keskustaan ja jo junassa oli melkoinen juhlatunnelma; kaikki vaunut oli täynnä iloisia hassuihin asusteihin pukeutuneita ihmisiä, jotka nauroivat ja lauloivat kovaan ääneen!

Tuli mieleen parin vuoden takainen Chicago Black Hawksejen Stanley Cupin voittojuhla, paitsi tällä kertaa punaisen väkijoukon tilalla oli vihreä väkijoukko. Toinen ero oli se, että pari vuotta sitten näin vain muutaman humalaisen, mutta koska Pyhän Patrikin päivä on irlantilainen juhlapäivä people gonna drink! Silti, kun olin keskustassa ihmettelin miten vähän humalaisia ihmisiä näin!! Kuvitelkaa, että olette festareilla tai juhlimassa vappua kauniina aurinkoisena päivänä, mutta näette vain pari kännistä. Weird, right???

Anyway, oli mahtava tunnelma ja kaupungissa oli tosi kivaa. Kävin katsomassa ensin jokea ja koska mulla ei ollut mitään hauskoja asusteita ostim matkalla katumyyjiltä kravaatin ja hatun (sain tingittyä molempien hinnat kympistä vitoseen) ja sitten suuntasin Grand puistoon seuraamaan paraatia ja nauttimaan auringosta! Oli tosi kaunis ja lämmin päivä ja monet hullut paikalliset oli sortseissa ja topeissa!! Minä yksin olin hupparissa ja villapaidassa.

Vaikka oli hauskaa ja tuli juteltua monen kanssa, (mun kraka oli hitti, nimittäin kaikki kehu sitä ja halus tietää mistä olin saanut sen) mulle tuli vähän surullinen olo. Ensinäkin tuli vähän ikävä Dubliniin, koska se on mun mielestä Barcelonan jälkeen Euroopan ihanin kaupunki ja mulla ja mun kaverille Tllä oli siellä viime lokakuussa ihan hullun hauskaa ja toiseksi, tuli yksinäin olo, kun näki ympärillä niin paljon kaveriporukoita, joilla oli selvästi hullun hauskaa ja tiedän, et ne tulee muistaan sen päivän elämänsä yhtenä parhaimapana.

Ennen kuin muutin tänne, asuin Tn kanssa 7 kk yhdessä, näin mun muita ystäviä ja kavereita melkein joka päivä ja ennen sitä asuin Pietarissa asuntolassa ja kaikki mun kaverit asui saman katon alla! Nyt oon yli kuukauden asunu täällä talossa, monen tuhannen kilometrin päässä yhdestäkään mun kaverista ja juhlimassa Pyhän Patrikin päivää aivan yksin. Olin yhteydessä couch surffaajiinki ja olin jo liittymässä parin tyypin seuraksi pubiin, mutta ne sopi tavata niin myöhään, että olin jo siinä vaiheessa ihan poikki ja halusin vain lähteä kotiin. Chicagossa yks kortteli on niin iso, että ajattelee, että kaikki on tosi lähellä, mut päivän päätteeksi (kun on aivan poikki) tajuaa, et on kävelly yli 10 km.

Pahinta ei kuitenkaa oo se, ettei mulla oo täällä kavereita. Matkustin kesälläkin Israeliin yksin ja tutustuin hostellissa moneen ihmiseen, joista tuli mun hyviä kavereita ja näin jopa yhtä heistä uudelleen Hollannissa kun olin siellä syksyllä vierailemassa vaihtokavereilla! Yks tyttö, johon tutustuin hostellissa asuu Pittsburgissa ja aion ehdottomasti vierailla hänenkin luona, kunhan saan rahaa lippuihin jne. Pahinta on se, että en tiedä milloin ja miten saan kavereita. Tottakai voin tutustua ihmisiin töissä ja harrastuksissa, mutta entä jos kummassakaan ei oo mun ikäisiä tai henkisiä ihmisiä.

Muutenki, matkoilla/vaihdossa on helppoa tutustua, koska kaikki on suurin piirtein samassa tilanteessa ja haluaa ystävystyä. Täälllä kaikki elää omaa elämää, niillä on omat ystävät ja mä oon vaan tämmöinen, joka haluaa ängetä mukaan siihen. Sekin vielä, että hostellissa tutustuu väkisin ihmisiin, jotka on samanhenkisiä (tykkää matkustella), mut kaikki mun jenkkikaverit sanoo, et suurin osa niitten kavereista on kihloissa/naimisissa ja niillä on ura ja kaikki! Eikä siinä oo mitään vikaa, mut en tiedä mitä yhteistä mulla on semmoisten ihmisten kanssa, kun oon ite tämmöinen sitoutumiskammoinen ja yliopiston keskeyttänyt. Ja muuttanut ihan uuteen maahan tekemään only Lord knows what!

Mua pelottaa, etten saa ystäviä. Seuraan parin ulkosuomalaisen blogia ja yritin etsiä jotain postausta tällaisista tunteista, mut mun tilanne on vaan niin erilainen, koska en muuttanut työn/opintojen perässä tai jäänyt vaan, koska rakastuin tai mulla oli niin kivaa. Oon vaan väkisin muuttanut tänne ilman mitään kunnon syytä! :D

Saa lohduttaa!

You can take a girl out of Finland, but you can't take Finland out of the girl!

Nyt kun mulla on älypuhelin, (jätin sen pinkin) liityin instagramiin! Ja mun ensimmäiseksi postaukseksi otin eräänä kauniina talvisena päivänä kuvan meidän pikku järvestä. Pari päivää sitten, kauniina keväisenä päivänä, halusin yrittää ottaa samanlaisen kuvan, samasta paikasta (ei onnistunut). Olin siellä järven rannassa mudan, jään ja koirankakaan seassa kyykkimässä ja etsimässä sitä oikeata kohtaa, kun mun takaa skeittas semmoinen hullun cool tummaihoinen teinipoika autotiellä. Mä vihaan teinejä... Tai siis, en teinejä, mut sellaisia tietynlaisia teinejä, koska ne on niin usein ylimielisiä ja törkeitä, joten olin heti sillee, et "nonii, nyt toi huutaa jotain mulle". Ja kuinka ollakkaan, se huusi! I think his exact words where "wow, it looks so nice and beautiful there!" Mun leuka loksahti auki ja huusin/mumisin (you know me) vaan "yeah!" sille vastaukseksi.

Oon niin tottunut Suomessa odottaa pahinta! Oon kotoisin tosi pienestä paikasta Pohjois-Pohjanmaalta ja varsinki siellä ei oo mitenkää epätavallista, et teinit on törkeitä ja, vaikka en oo moneen vuoteen siellä asunu, mua oikeesti pelottaa (!) joskus, et joku teini sanoo mulle jotai ilkeetä :D Olin oikeesti niin ihmeissäni tästä ystävällisestä teinipojasta, et kerron tästä tapauksesta kaikille, jotka vaan suostuu kuuntelee, mut esim isässä tä ei herättäny mitää ihmeempää reaktiota. On kai tottunut ystävällisiin teineihin...

Mä rakastan oikeesti Jenkeissä sitä, et voit keskustella kenen kanssa tahanssa niin kuin kaverin kaa! Siitä tulee semmoinen ihana yhteisöllisyyden tunne. Kun kävelen täällä lähistöllä ja jokainen vastaantulija tervehtii tai, kun ollaan ostamassa imuria ja myyjä kutsuu isää "my brother" ja mua "my sister", niin kyllä siitä hitto tulee semmoinen olo, et ollaan samaa porukkaa ja ollaan vastuussa toisistamme. En tietenkää voi sanoa, miten jenkit tän kokee, mut siksi en kirjoitakkaan tätä blogia koko Yhdysvaltojen puolesta vaan omasta puolestani :)

Toivon, että multaki alkaa kohta tulla small talk luonnostaan, enkä vaan mumise "yeah" vastaukseksi kaikkeen. :D

Baby you can drive my car, yes I'm gonna be a star

Oon jo pessyt jo meikit ja hampaat, siksi näytän röllilltä. In case you were wondering.

Baby you can drive my car, and baby I love you! In fact, I love everyone!

Asiat alkaa täällä pikku hiljaa loksahdella paikoilleen. Ensinäkin pääsin lauantaina mun autokokeen teoriavaiheen läpi! Mikä tarkoittaa sitä, että voin ajaa autoa jos mun kyydissä on joku ajokortillinen yli 21 vuotias. Mun oli tarkoitus mennä ajokouluun niin kuin kirjoitin edellisessä postauksessa, mutta kun lähdettiin L:n kaa heti kokeen jälkee yhden koulun parkkipaikalle ajeleen, tarkoituksena vaan saada jonkinlainen kosketus hommaan, päätettiinki 15 minuutin jälkeen, että mähän voin ajaa suoraan kotiin! Tänään ajoin lisää ja voi vitsit ajaminen on hauskaa!!!! Oikeesti. Mä luulin, että en ikinä opi ajaan enkä ikinä ainakaan tuu tykkään siitä, mutta mä opin ihan helposti ja tänään vaihdoin jo kaistaa ja käännyin vasemmalle isolle tielle ilman valoja! Granted, ajan automaattivaihteella eli en osaa sanoa, nauttisinko siitä, että liikenteen seuraamisen lisäksi mun pitäis miettiä vaihteita. Anyway, päätettiin, ettei mun tarvi ottaa ajotunteja, vaan harjoitellaan isän kaa tä viikko ja mennään ens lauantaina kokeileen onnea, josko pääsisin ajokokeenki läpi.

Käytiin tänään myös L:n kaa T.J.Maxx -nimisessä outletkaupassa, joka on ehkä mun lempi kauppa ikinä. Mä vihaan shoppailua ja meidän yhteiskunnan harjoittamaa kulutusjuhlaa, mutta T.J.Maxxistä jopa minäkin tykkään. Ensinäkin (and most importantly) siellä mydään kaikkee luomu ja vegaanista ruokaa halvemmalla ku muualla, koska... noh, koska se on outletkauppa. Ennen siellä myytiin vaan vaatteita, koruja, huonekaluja muita tavaroita, mut nyt sinne on tullut semmoinen eating healthy osasto, joka on täynnä kaikkee terveellistä herkkuu <3 Lisäksi siellä on aina hullu valikoima kiharille tarkitettuja shamppoita (täällä ei sorreta kiharatukkaisia niin kuin Suomessa, jossa on mahdotonta löytöö shampoota just kiharillisille tarkoitettuja shampoita) ja ympäristöystävällistä luomukosmetiikkaa. Ja kaikki yleensä vähintään puoleen hintaan, mutta joskus löytää semmoisia alennuksia, että huhhuh. Tänään esimerkiksi, L löysi jotkut hullun kalliit merkkikengät (en muista mikä merkki, koska en ymmärrä näissä mitään), jotka maksoi oikeesti 300$ KAHDELLA KYMMENELLÄ DOLLARILLA!! Käsin tehdyt Italiassa ja kaikkee. 

Mä taas löysin SOPIVAT RINTSIKAT. Oon varmaan yli vuoden yrittänyt löytää sopivia rintsikoita ja oon kulkenut puoli vuotta ilman, koska mulla ei vaan yksinkertaisesti oo ollut ehjiä rintsikoita! But at last my breasts are being supported and by Calvin Klein for that matter! Yhdysvallat tosiaan on mahdollisuuksien maa! :D Lisäksi, kun muutin tänne, jouduin jättään mun lenkkarit äidille, koska mulla ei enää mahtunu mitään matkalaukkuihin, joten oon etsinyt täällä hyviä lenkkareita halvalla ja tänää löysin T.J.Maxxistä Puman hienot, kevyet ja ympäristöystävälliset juoksulenkkarit! Nyt, kun täällä alkoi kevät ja kaikki lumet on jo melkei sulanut tässä parin päivän aikana, voin alkaa lenkkeilemään!

Kuka tahansa, joka tuntee mut tietää, etten oo materialisti, mutta joskus, kun oikeesti tarvii jotain ja löytää sen laadukkaana ja edullisesti, niin kyllä minun sisälläni herää pieni materialisti laulaan "it's such a good vibration, it's such a sweet sensation!!"

Jos tästä postauksesta teille jää käteen vain yksi asia niin olkoon se se, että  jos joskus löydätte jostain Coco-Roonseja, niin ostakaa niitä hyvät ihmiset! It's such a foodgasm, it's such a sweet sensation!  Ne on semmoisia raakaruokakookospalleroherkkuja ja itse en ollu ikinä edes kuullut moisista, mutta otin niitä kerran sieltä eating healthy osastolta ihan vain uteliasuudesta ja OH - MY - GOD ! Chander Bing!! Niitä on eri makuja, mutta ite en oo maistanut ku brownie, koska ne on niin hyviä, etten oo vielä uskaltanut ostaa muita. Mutta some day, some day.

God bless Coco-Roons and chamomile tea

When it hasn't been your day, your week, your month or even your year

Hello! Long time no see.

Ei kestänyt kauan se mun jokatoinen päivä postaus -tahti. Tiedättekö, kun kaikki terveys- ja kuntogurut aina sanoo, että jos fuskaa jonain päivänä ja syö epäterveellistä ruokaa tai ei mee juoksulenkille, niin tärkeintä on palata heti seuraavan päivä takas siihen terveelliseen elämäntyyliin. Ei kannata lannistua ja luovuttaa vaan hypätä takaisin hevosen selkään mahdollisimman pian, koska mitä kauemmin odottaa sitä vaikeampaa on palata siihen rutiiniin. Musta tä ajatusmalli sopii moneen muuhunki, esim blogin kirjoittamiseen!

Mä tein sen virheen, että kun unohdin muistikortin kamerasta, kun oltiin viikko sitten Harris Theaterissa kuuntelemassa Meksikon sinfonia orkesteria, mua harmitti se niin paljon, etten postannu mitään. Harris Theater on vieläpä tosi cool ja moderni!! Argh, stupid me. Eli en postannut siitä, koska ei ollut kuvia ja sitten oli Ln synttärit, enkä taaskaan kirjoittanut mitään ja mitä kauemmin olin kirjoittamatta sitä vaikeammalta tuntui palata blogin pariin.

Tänään otin itseäni niskasta kiinni ja kirjoitan, vaikka ei mulla hirveästi ole kerrottavaa. Oon ollu vähän allapäin, koska oon joutunut odottamaan niin kauan, että mun elämä vois kunnolla alkaa täällä. Odotin ensin Suomessa miljoona vuotta ja nyt täällä jo melkein kuukauden. HUOMENNA vihdoin L vie mut drivings permit testiin. Sit otan varmaan pari ajotuntia (koska kukaan ei uskalla opettaa mua) ja meen ajokokeeseen!

Sillä aikaa oon katsonu Netflixistä Frendejä, jotka oon katsonut läpi jo 20 kertaa. Viime kerrasta on onneksi sen verran pitkä tauko, etten muista ihan jokaista repliikkiä enää ulkoa. Joskus toivon, että en olis kattonu Frendejä silloin lapsena, koska nyt ymmärtää kaikki viittauksen paljon paremmin, mut koska oon katsonu kaikki jaksot niin moneen kertaan vitseissä ei oo enää sitä yllätyksen elementtiä. Silti tämmöiset ystävyksistä kertovat sitcomit on lähellä mun sydäntä ja niillä on ollu suuri rooli mun elämässä, nimittäin Frendejen ansiosta puhuin enkkua yläasteella jo sujuvasti,70's shown ansiosta selvisin yläasteen ja HIMYMIN ansiosta lukion.

Oonko ihan sad? I don't even care. C YA! Mä palaan mun frendejen pariin!

Aamiaiseksi puuroa chia-siemenillä, acai-jauheella ja karhunvatukoilla - delicious and nutritious!

AWKWARD.

Oon kyllä the queen of awkwardness! Oikeesti. 

Huomasin eilen, että tässä ihan ehkä puolen kilsan päässä on eläinlääkäriasemalla avoin sihteerin paikka ja päätin, että mäpäs käyn viemässä sinne CVn ja hakemuksen. Enhän mä menetä siinä mitään ja vaikka en saiskaan paikkaa niin ainakin on koko ajan pienempi kynnys mennä työhaastatteluihin jne. Yritin olla tosi rentona, mutta heti, näin sen rakennuksen aloin hymyileen vaa (hymyilen aina, kun mua jännittää) ja musta tuntu, että unohdin kaikki enkunkieliset sanat ja, ku pääsin sisään niin oikeesti änkytin vaan sille respanaiselle jotain, että näin netissä, että niillä on avoin paikka ja sit vaan tuijotin sitä. Sit se vaan katto mua sillee, et jatkanko mä mun lausetta vai en ja lopulta sanoi, että se voi antaa mulle jonku lomakkeen ja mä olin sillee, että ei(WTF??)! Sit mä... mä en oikeesti ees tiedä mitä sanoin ja mun sydämeen sattuu muistellaki, mutta jätin mun CVn ja hakemuksen ja se oli ihana ja sanoi, että pistää ne eteenpäin, mut kun lähin sieltä tiesin, että en todellakaan saa tuota paikkaa! Ja nyt mua alkoi vaan jännittää enemmän työnhaku ja haastattelut ja työnteko ylipäätään! Tuntuu yhtäkkiä, että puhun enkkua yhtä hyvin ku jotain espanjaa!

Ennen kuin olin lähtenyt nolaamaan itseäni, huomasin meidän portailla paketin and we all know what it is!! Mun god damn pinkki puhelin... L sanoi, että mun pitäis soittaa sinne liittymän tarjoajalle ja kysyä, miten voin vaihtaa sen ja mä olin ihan kauhuissani. Mä en ollut vielä palautunut mun pari tuntia sitten tapahtuneesta kamalasta sosiaalisesta kanssakäymisestä ja nyt mun pitäis soittaa johonki palveluun ja puhua asiasta, josta en ymmärrä muuta kuin, että mulla on väärän värinen puhelin! :D

It's so pink

Onneksi muistin, että niillä on chat asiakaspalvelu. Netissä ei näy mun kasvot tai kuulu mun mumina, netissä voi olla niin itsevarma kun haluaa. Easy peasy! Mä ehkä vähän ylikompensoin mun noloa aamupäivää, mutta ainakin mulla oli hauskaa, kun eläydyin mun jenkki Kris rooliin! Jenkkejen asiakaspalvelu btw!! I'm back to loving it! Se on ihan naurettavan yliystävällistä, mut ainakin siitä tulee hyvälle mielelle. Venäjän vaihdon jälkneen oon vaan ihan onnessani, että mulle ei huudeta eikä mua syytetä mistää!

Kristiina: Hello Jamie,

Jamie X.: Thank you for choosing X! My name is Jamie and I'll be helping you today! First, who do I have the pleasure of interacting with?

Kristiina: My name is Kristiina and I joined a family plan of X and he ordered me a pink Samsung Galaxy S 4 mini and I was wondering if it's possible to go to an X store and change it to ANY other color? :)

Jamie X.: I can certainly help with that Kristiina.  Your complete satisfaction is our top priority!

Kristiina: Great, what should I do?

Jamie X.: You can return the phone within 14 days :)

Jamie X.: At any X store

Kristiina: Great, thank you so much!

Jamie X.: Of course :)

Jamie X.: Now that everything is complete are you confident I fulfilled your request timely and to completion?

Kristiina: You sure did, thanks Jamie!

Jamie X.: Great, I am happy I could help :)

Jamie X.: Please select the CLOSE option inside the chat window, whenever you are ready to end the chat.

Jamie X.: Thank you

Kristiina: Thanks, have a nice day!

There beneath the blue suburban skies

Täällä on ollut koko ajan tosi kylmä, mutta aurinko on paistanut aina niin ihanasta, ettei edes haittaa. On jotenki tottunutu Suomessa asuessa, että aurinko on niin harvinainen näky, että jos se paistaa niin kaikki vaan puhuu siitä. Joskus Suomessa, kun aurinkoa ei näkynyt koko kuukauden rupesin miettimään, että onko aurinkoa edes olemassa vai onko se vain joku asia jonka olen keksinyt tai nähnyt unissa. Eilen, kun aurinko jälleen paistoi kauniisti, kävin kuvaamassa tätä meidän naapurustoa, että teillä olis jonkinlainen kuva siitä, missä mä oikein asun. Ei ikävä kyllä asuta missää Chicagon keskustassa tai down townin alueella vaan Chicagon North-West (niin kuin Kanyen ja Kimin lapsi) suburbseissa!

Tä on aika kiva alue siinä mielessä, että täällä on ihan 200 metrin päässä iso puisto, jossa on lampi, pieni järvi, urheilukenttiä ja leikkikenttä. Ikävä mun kameran akku oli muutenki ihan lopussa ja ulkona oli ihan kylmä, joten en saanut montaa kuvaa otettua, kunnes akku loppui. Lammelle saakka kerkesin kyllä kävellä. Olin salaa iloinen, että akku loppui, koska olin itsekkin aika jäässä ja halusin äkkiä kotiin juomaan teetä. 

School bus photobombaa mun luontokuvaa

Hassua muuten, että kun täällä on -10, ihmiset käyttäytyy niin kuin suomalaiset, kun on yli 20 astetta pakkasta. Ja en todellakaan arvostele heitä, koska minä olen se, jolla on aina eniten vaatteita ja joka on ensimmäisenä jäässä. Ja Chicagolaiset ei todellakaa oo mitää nössöjä. En oo nähny täällä vielä yhtää paikallista, (turistit on asia erikseen) jolla olis kunnon talvitakki, pipo tai lapasia!! Useimmat myös kulkee vaan lenkkareissa tai muissa tavallisissa kesäkengissä, harvoilla on talvikengät.

Meidän talon ovi - I'm the girl behind the red door