in·spired

inˈspī(ə)rd/

adjective

1. 1.

   of extraordinary quality, as if arising from some external creative impulse.

   "they had to thank the goalie for some inspired saves"
2. 2.

   (of air or another substance) that is breathed in.

   "inspired air must be humidified"
3. 
   

Dudes, I'm so inspired. Useiden sattumusten seurauksena, en ottanut hirveen paljon kuvia Washington D.C./Philadelphia, PA reissulla, mutta silti kuvien seasta löytyi pari otosta, joihin olen melko tyytyväinen. Saatan kuullostaa kunnon douchebagiltä, mutta pakko sanoa, että rakastan tätä mun viimeistä Philadelphiassa otettua kuvaa! 

Olin kävellyt koko päivän pitkin kuumia ja aurinkoisia Phillyn katuja ja, kun aurinko alkoi laskea ja lähettiin ajaan takas Washingtoniin päin mun sydän oli täynnä. Musta tuntui niin kuin olisin viettänyt koko päivän vanhan ystävän kanssa, joka tuntee mut paremmin kuin kukaan muu, joka osaa sanoa just oikeat asiat ja tietää, mikä saa mut hyvälle tuulelle. Olin niin onnellinen, motivoitunut ja inspiroitunut. Kun päästiin autoon, olin aivan puhki, mutta kun ajettiin George C Platt siltaa pitkin, keräsin viimeiset voiman rippeeni ja nappasin tän kuvan. En ajatellut valoa, asettelua tai muuta. Painoin vaan nappia ja jollain ihmeen kaupalla sain vangittua kaikki ne tunteet yhteen kuvaan ja nyt, joka kerta, kun nään tän kuvan tunnen pienen palan sitä tunnekuohua, joka mut valtasi kuvanotto hetkellä.

Vaikka edellisessä postauksessa sanoinkin, että tarvin taukoa matkustelusta, niin yksi päivä Philadelphiassa oli just se mitä tarvitsin ja juuri tän matkan ansioista, voin nyt rauhassa stay put. Mulla on sen reissun jälkeen ollut niin inspiroitunut ja tyyni olo. On vaan jotenkin niin hyvä fiilis, kun tietää, että mikä tahansa on mahdollista ja, että asiat on omissä käsissä. Ja ennen kaikkea, Philadelphia auttoi mua ymmärtämään mitä oikein haluan. 

Tämän kuvan ja Philadelphian antaman inspiraation myötä, muutin vähän blogini ulkoasua ja otin yhteyttä lähellä olevaan kouluun, joka järjestää valokuvauskursseja. Ajattelin, että jos valokuvaus voi saada mut niin iloiseksi, I must do it more :) Tällä hetkellä teen töitä melkein 7 päivää joka viikko, (part time my ass) joten en voi osallistua tunneille just nyt, mut sain sovittua koulun kaa sillee, et voin mennä sinne heti, kun aikataulut mätsää!

Mitä mieltä olette blogin uudesta ulkoasusta ja tuleeko teille asti yhtään mitään fiilistä mun valokuvasta? :)

Sweet Home Chicago

She's back! Kirjoitin jo viime torstaina postauksen, mutta tein jotain väärin ja Blogger ei julkaissut sitä seuraavana aamuna, eli iltapäivällä Suomen aikaan, niin kuin olin tarkoittanut. Mut ei mitään, koska mulla on nyt ollut enemmän aikaa käsitellä loman jälkeisiä tunteita. So, here they go.

Vaikka oli ihana olla lomalla, olla stressaamatta töitä ja olin ihan elementissäni, kun sai taas olla reissun päällä niin oli kiva palata kotiin. Mulla meni koko viime vuosi matkustaessa ja vaikka mä rakastan matkailua ja jos "travelsexual" was a thing, edustaisin ehdottomasti sitä. Mutta niin kuin kaikissa suhteissa, ensin pitää rakastaa itseään, että voi rakastaa toista. En väitä, ettenkö nauttinut jokaisesta viime vuoden matkastani, mutta tiedän, että olisin nauttinut niistä vielä enemmän, jos olisin oikeasti ansainnut ne.

Olin viime vuoden helmikuusta kesäkuuhun Pietarissa vaihdossa ja luulin, että muutan elokuussa jo tänne, joten ennen sitä mulla oli kova kiire käydä vielä kerran Tel Avivissa, joka on yksi mun lempikaupungeista ja Barcelonassa, jossa en vielä ollut koskaan käynyt. Ajattelin, että koska tuun kuitenki tänne tekeen töitä, niin sama käyttää opintotuki matkailuun. Sitten kävi ilmi, että isä teki pienen virheen viisumin kaa ja en voinut muuttaa. No sitten tä mun "vielä kun oon Euroopassa" jatkui ja jatkui, kunnes olin käyttänyt koko opintolainan lentolippuihin ja hostelleihin!

Se oli ihanaa aikaa, mut yhtäaikaa tosi rankkaa. Odotin koko ajan, että milloin pääsen muuttamaan ja aloittamaan mun elämän oikeesti. Välillä olin ihan masentunut ja luulin, että en ikinä saa viisumia. Välivuosi reisussa voi olla mahtava juttu, mutta ei silloin, kun olis motivaatioita tehdä töitä tai, kun tavoitteena on säästää rahaa - ei tuhlata sitä.

Joten tä meidän Washingtonin matka tuli vähän huonoon aikaan siinä mielessä, että olin just ehtinyt saada otteen tästä mun uudesta elämästä, kun pitiki jo pyytää vapaata ja pakata laukut. And again, nautin kyllä ja elin hetkessä, mutta olin myös levoton. Varsinkin Philadelphiassa, johon ajettiin päiväksi. Oon ollu Phillyssä kerran aikaisemminki, mutta tällä reissulla rakastuin siihen vielä syvemmin ja, kun istuttiin puistossa piknikillä ja mä katoin ympärillä olevia kaveriporukoita ja pareja, mulle tuli semmoinen pikku ahdistuskohtaus. Halusin vaan äkkiä palata kotiin, tehdä töitä, säästää rahaa, että mäki voisin muuttaa kaupunkiin ja elää samanlaista kaupunkielämää!

Eli ikävä kyllä, vaikka rakastan matkailua koko sydämeni pohjasta, mun ja sen suhde ei oo kovin terve tällä hetkellä. I need some me time. Joten matkailu, "I'm gonna say the one thing you aren't supposed to say. I love you... but I love me more. I've been in a relationship with myself for 49 years and that's the one I need to work on." 

Okei, en vielä ollut 49 vuotta suhteessa itseni kanssa, mutta muuten tä lainaus sopii tähän tilanteeseen!

Kun kerroin siskolleni reissustani hän sanoi "mä oon kyllä niin kateellinen sulle" ja sekunnin päästä jatkoi "no ei, en mää oo kateellinen sulle, ku sä oot niin fucked up". Jäin miettimään sitä pitkäksi aikaa ja mietin, miten fucked up oon oikeesti ollut! Niin kauan. Mutta musta tuntuu, että vihdoin I'm getting unfucked up.

Oon tytyväinen siellä, missä oon: mulla alkaa olla selkeitä tulevaisuuden suunnitelmia ja tavoitteita ja alan hahmoittaa mitä haluan ja mitä en halua tehdä "isona". Vaikka kaikki ei läheskään oo täydellistä, esim, mulla ei oo minkäänlaista sosiaalista elämää täällä. Mutta mulla on liput MUMFORD AND SONSIN KEIKALLE! Ja niissä on jo tarpeeksi elämäntarkoitusta mun koko elämälle.

The Rootseille omistettu seinä Philadelphiassa

The Case of Stolen Identity

Pitihän se tietää, että mun identiteettivarkauden takana on kaikista ovelin ja viekkain olento, josta kukaan oon koskaan kuullut - äitini. Otin yhteyttä kaikkiin ihmisiin, joiden koneella oon joskus edes voinut olla YouTubessa tai muulla Google-tilillä, mutta kukaan ei ollut kommentoinut mun blogiin... (btw, thanks guys) Joten maanantaina, kun mulla oli vapaapäivä, juttelin äidin kaa Skypessä ja kysyin vaan varmuuden vuoksi, että eihän hän ole kommentoinut mun blogia.

Ihan vaan taustatiedoksi, että vaikka äitini on erittäin älykäs ja lahjakas nainen, IT-taidot eivät ole hänen vahvuutensa. Kun aikoinaan muutin pois kotoa, luulin, että äiti joutuu ruveta maksamaan laskuja pankissa. Mutta äiti yllättää aina! Hän oppi maksamaan laskut nettipankissa, postamaan kuvia Facebookkiin ja viime viikosta lähtien hän osaa kommentoida Bloggerissa.

Vaikka olen erittäin ylpeä äitini saavutuksista, ei ehkä anna kovin imartelevaa kuvaa musta jos mun kommenttiboksi on vaan täynnä Krisin kommentteja joihin Kris vastaa :D Joten Äiti, uusi haaste! Tee oma Bloggerkäyttäjä ja rupea kommentoimaan sillä! You can do it! I know you can!

Nyt, kun olen selvittänyt mun mysteerini, I'm back on track ja aion pian julkaista postauksen eri tupakkalajikkeista. Hahah, en sentään, mutta sen voin sanoa, että oon täällä hetkellä auton kyydissä, matkalla O'Harelle ja tänään lähtee lento kaupunkiin, johon sijoittuu lukematon määrä elokuvia ja tvsarjoja. Arvauksia, että mikä paikka on kyseessä?

Vinkki: siellä asuu yksi tosi kuuluisa Kenialainen ;)

Äiti ja tytär

Someone stole my identity!!

The creepiest thing happened. Joku kommentoi mun edellistä postausta mun omalla käyttäjällä!! En tiiä miten se on mahdollista, mut poistin kommentin, vaihdoin mun salasanan ja otin yhteyttä Googleen. Enpä taida tänne enempää kirjoitella, kunnes selvitän mitä on oikein tapahtunut!

Till we meet again!

Pete

Yks asia, joka oli mun "heti, kun muutan Jenkkeihin" to do -listalla, oli aloittaa vapaaehtoistyö eläinten kanssa ja aloittaa sijaisvanhemmaksi kodittomille eläimille. Mä olisin voinut mennä suoraan lentokentältä animal shelteriin ja hakea meille minkä tahansa eläimen! Varsinkin, kun alussa en tehnyt hirveesti muuta kuin istuin kotona ja mietin tulevaisuutta, joten mulla olis ollut paljon aikaa viettää sen eläimen kanssa. Mutta isä suostui vain kissaan ja vain sillä ehdolla, että mulla olis oma auto, että voisin itse huolehtia kaikista sen kissan tarpeista . Joten heti, kun sain auton, kirjoitin lähimpään animal shelteriin ja sovin tapaamisen niitten fostervastaavan kanssa.

Eksyin pari kertaa matkalla, mutta kun vihdoin pääsin perille, jouduin odottaa siellä ehkä jonku 10 minuuttia, joten kerkesin seurata  mitä työntekijät ja vapaaehtoistyöntekijät teki ja katsella surullisen näköisiä nukkuvia kissoja ja koiria. Sit se nainen, jonka kanssa sovin tapaamisen, tuli, esitteli itsensä ja halas mua. Se oli tosi ystävällinen ja ihana. Se piti mulle pienin infobreeffauksen sijaisvanhemmuudesta ja sit vei mut yhden jätkän luo, joka esitteli mulle komean pörröisen pojan - Peten. Ne sanoi, että Pete on ihan hirveän pelokas ja tarvii enemmän huomiota kuin mitä niillä on aikaa antaa.

Kun ne kysyi, että haluanko ottaa sen, en epäillyt hetkeäkään! Sain mukaan sen peiton ja sängyn, kissan vessan, kantokopin ja ruokaa. Kun se poika antoi mulle ruokaa, se alkoi kertoa, et Pete on tosi nirso ja syö vaan kalaa ja samalla mainitsi, että on itse kasvissyöjä ja, kun mä kerroin, että oon vegaani se vaan huudahti "I love you! I don't even know you, but I love you". Olin siellä ehkä vähän yli puol tuntia siellä ja musta tuntui, että kaikki siellä otti mut heti avosylin vastaan ja, et ne on my kind of people. Tuli semmoinen olo, että mun pitäis olla siellä, auttaa niitä eläimiä ja olla niitten ihmisten kanssa, että kuulun sinne!

Oon aina haaveillut työpaikasta, josta sais hyvää palkkaa ja, että voisin syödä kallista luomuruokaa, kasvattaa vihanneksia ja hedelmiä omassa puutarhassa ja lahjoittaa kaiken maailman hyväntekeväisyyksiin ja muihin, mutta oon pikkuhiljaa alkanut hyväksyä, ettei semmoinen tee mua välttämättä onnelliseksi. Tai siis, tottakai noi kaikki tekis mut erittäin onnelliseksi, mut en usko, et pystyn tekee työtä, jota en koe tärkeäksi, vain rahan vuoksi. Musta tuntuu, et vaikka  haluaisinn laittaa itseni etusijalle, niin todellisuudessa se ei tekis mua onnelliseksi ja musta tuntuis, etten oo true to myself. Luulen, et mut tekis onnellisemmaksi pienipalkkainen työ, jossa joka päivä olisin hyvien ihmisten ympäröimänä, josta nauttin ja, jossa saisin tehdä hyvää.

Ehkä löydän joskus työn, josta saa hyvää palkkaa + tekee maapallosta vähän paremman paikan. Fingers crossed!!

Anyway, toin Peten (sen oikea nimi on Pedee tai Peetee tai PD, mutta se kuullosti niin tyhmältä, et kutsun sitä vaan Peteksi) kotiin ja oon vaan silitelly sitä. Se on niiiiin säikky ja pelokas. Se vaan piileskelee vessassa tai sohvan alla. Päätin viedä sen sängyn sen lempipiilopaikkaan eli pöntön taakse, että sillä olis edes mukava ja lämmin, mut en usko, että sitä hirveesti lohduttaa. Mua turhauttaa, kun en voi helpottaa sen olo mitenkää muuten ja nään, että sitä pelottaa ja, että sillä on paha olla. Oon yrittäny antaa sille tilaa, mut kuitenki silittäny sitä paljon, koska se nauttii siitä ja saa hulluja hellyyspuuskia ja joskus se jopa uskaltautuu menee selälleen ja antaa mun rapsuttaa sen mahaa :) Oon aika nopeeta vauhtia rakastumassa siihen ja en tiedä, miten voin luopua siitä joku päivä! Toivottavasti se alkaa saamaan itsevarmuutta, että se vois olla kunnon kissa ja nauttia elämästä täysin rinnoin! Se niin ansaitsee sen, koska en halua edes kuvitella mitä kaikkea se on kokenut, ku se on niin traumatisoitunut ja menettänyt silmänkin jossain matkan varrella.

Meidän uus kämmpis